Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Pyeongchang 2018

Näkökulma: Mukana roikutaan, kiitos lujien yksilöiden

Iivo Niskanen on poikkeuksellinen yksilö. Kuva: Vesa Moilanen

Suomalaista huippu-urheilua ei hemmotella.

Sen ympärille ei ole rakentunut vahvaa järjestelmää, eikä sillä ole takanaan kansan varauksetonta tukea.

Isossa kuvassa Suomi-urheilu roikkuu mukana lujien poikkeusyksilöiden ansiosta. He pystyvät iskemään, kuten Iivo Niskanen iski Pyeongchangissa.

Pelkona on, että Niskasen, Krista Pärmäkosken ja Enni Rukajärven kaltaiset ihastuttavat jästipäät ovat katoava luonnonvara.

Sattuma ei ole, että Suomen menestyslajiksi Etelä-Koreassa on noussut maastohiihto, tarjoamistaan pikkupettymyksistä huolimatta. Hiihtäjien turvaksi on rakennettu suomalaisurheilun tuhdein koneisto ja huolitelluin tukiverkosto. Jokainen osa-alue on huomioitu: valmennus, testaus, huolto, terveys, ravinto, välineet.

Enni Rukajärvi vastasi Suomen ainoasta lumilautailun olympiamitalista. Kuva: Heikki Saukkomaa

Valitettavasti hiihtojärjestelmä jää orvoksi. Toisin on Norjassa, jossa etenkin talviurheilu on lanattu systemaattisesti ja pieteetillä leveälle uralle. Öljyrahaa löytyy ja kansa rakastaa urheilua.

Mitalit ovat urheilussa vain osatotuus. Silti Pyeongchangin taulukko ei valehtele: Suomi-Norja 5-38.

Huippu-urheiluyksikön johtajan Mika Kojonkosken muinaismuistoinen visio Suomen nousemiseksi Pohjoismaiden ykkösmaaksi vuoteen 2020 mennessä on jo vetelä vitsi.

Ei Kojonkoskikaan halua siitä enää keskustella. Tänään hän summaa, että hyvin meni Suomelta: mitaleita tuli enemmän kuin kaksi.

Mika Kojonkoski ei jaksa enää keskustella aiemmista tavoitteista. Kuva: Timo Jaakonaho

Suomen kansalle huippu-urheilu on satunnaisrakkaus.

Kun kisat ovat päällä, tehdään syrjähyppy: tunnelma kiihtyy ja menestystä huudetaan. Hurrataan ja kritisoidaan. Kisojen jälkeen - ehkä niiden aikanakin - yli puolet suomalaisista on kyselyjen mukaan sitä mieltä, että valtion ei pitäisi tukea huippu-urheilua, koska "siihen haaskatut eurot eivät tuota yhteiskunnalle mitään hyvää".

Näkemys on ajatuksia herättävä, nihilistinen ja kyyninen. Ehkä myös väärä. Olen ollut huomaavinani täällä Etelä-Korean päässä, että jotain nämäkin olympialaiset ovat suomalaisille, ainakin isolle osalle meistä, antaneet.

Sisältöä.

Kansa suhtautuu lajituhoon täysin välinpitämättömästi.

Ilman tämänkaltaista viihdedraamaa arkinen vaeltelu olisi monelle sielulle aika paljon tylsempää. Kulttuuristahan tässä on oikeasti kysymys. Sitä ei vain viitsitä tai kehdata myöntää.

Järjestelmän haperuus ja kansan kaksinaamaisuus muodostavat yhtälöparin, joka ei tiedä hyvää huippu-urheilun ja monen lajin tulevaisuudelle.

Muistetaan vaikkapa mäkihyppy. Sen kehikko oli vahva ja suosio vankka vielä 30 vuotta sitten. Nyt kotkasta on tullut rampa ankka, joka ei maailman mäistä pitkälle leiskauttele.

Ja kansa suhtautuu lajituhoon täysin välinpitämättömästi: menköön pohjalle, jos on mennäkseen. Ei kiinnosta.

Nappaako Krista Pärmäkoski sunnuntaina olympialaisten kolmannen mitalinsa? Kuva: Jussi Nukari

On pelottavaa ajatella, käykö ampumahiihdon samoin, kun Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanen väistyvät sivuun. Mäkäräinen ei ole kestänyt olympialaisia, mutta on tehnyt valtaisan uroteon lajinsa puolesta. Suomesta on tullut ampumahiihtohullu kansa.

Mikä on tilanne viiden vuoden päästä? Onko hulluus enää muisto vain?

Tai pikaluistelu? Pyeongchangin kisoissa moni suomalainen ihastui Mika Poutalan ja Pekka Koskelan avoimiin persooniin. Heille toivottiin ja kaiketi toivotaan jatkossakin kaikkea hyvää.

Mutta entä kun puhe siirtyy noin 10 miljoonaa euroa maksavaan pikaluisteluhalliin, joka olisi lajin tulevaisuuden takaamiseksi välttämätön?

Ei, sellaiseen älyttömyyteen ei pidä rahaa hupuloida, iso osa ihmisistä tuhahtaa.

Poutalan ja pikaluistelun arvostaminen tyssää kuin seinään.

Eli näillä mennään.

Mikään ei näytä siltä, että mikään muuttuisi. Kojonkoski jättänee Huippu-urheiluyksikön johtajan paikkansa, mutta turha kuvitella, että se olisi autuus, onni ja merkkipaalu.

Näillä näkymin tilanne säilyy entisellään. Tasaisin väliajoin jostain pullahtaa kimalteleva helmiyksilö, joka on niin määrätietoinen, että raivaa kivikkoisessa maastossa urheilijapolkunsa, lähimpien ihmisten tukemana, aina olympialaisten palkintokorokkeelle asti.

Joka kerta se tulee olemaan yhtä suuri ihme ja yhtä hieno tarina.

Aivan kuten tämä nyt suomalaisia inspiroiva Iivo Niskanen -saaga.

Lauantaina saattoivat röyhistellä suomalaisuuttaan nekin, jotka tänään taas muistuttavat, että huippu-urheilu on kansakuntaa rappeutuva sairaus.

Ilkka Kulmala
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS Verkko Plus 1 kk vain 7,90 € (norm. 14,50 €) ja pääset käsiksi kaikkiin Etelä-Suomen Sanomien maksullisiin sisältöihin.

Tilaa tästä 1 kk 7,90 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X