Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
It's Hockey Time
Mikael
Hoikkala
mikael.hoikkala@ess.fi

Näkökulma: Petri Matikainen onnistui työssään vähintään tyydyttävästi, mutta joukkueen nuoruutta ei pidä käyttää tekosyynä

Päävalmentaja toi Pelicansiin urheilullisuuden ja auttoi useita pelaajia kehittymään harppauksin. Viimeiseen kauteen lähdettiin kuitenkin ylioptimistisella linjalla, joka lopulta pani jarrua kehitykselle.

Petri Matikaisen kolmivuotisen päävalmentajakauden paras menestysikkuna oli vuosi sitten. Täksi kaudeksi joukkue nuoreni. Kuva: Sami Kuusivirta

Jääkiekon Liigan puolivälierät käynnistyivät tänään ilman lahtelaisedustusta. Jos podet jakomielistä olotilaa Pelicansin päättynyttä kautta sulatellessasi, vika ei ole sinussa.

Kymmenes sija on paljolti odotusten ja Pelicansin pelaajabudjetin (1,7 miljoonaa euroa) mukainen saavutus. Siihen ei ole pakko olla erityisen pettynyt.

Siihen kuitenkin saa olla pettynyt, varsinkin sen jälkeen, miten katkerasti kausi lauantaina Lappeenrannassa päättyi. Horisontissa siintäneen auringonkajon eteen jäi vain savu, kun SaiPa onnistui loppurynnistyksessään ja sysäsi Kaanit kesälomalle.

Pelicans kausimallia 2017–18 oli tuhatkasvoinen tapaus. Parhaimmillaan viihdyttävä, intohimoisesti pelaava ja moderni. Heikoimmillaan väritön, sekava ja yhdentekevä.

KalPa posotti suoraan puolivälieriin Pelicansiakin nuoremmalla joukkueella.

Tuntuu monimutkaiselta, mutta tiivistyy kahteen aika simppeliin asiaan.

Konkari oli tasaisin

Ensinnäkin joukkue oli nuori. Ei tilastojen valossa poikkeuksellisen nuori, mutta tuloksenteon vastuu lankesi painavasti kokemattomille pelaajille.

Nuorten pelaajien puolustaminen on Petri Matikaiselle sydämenasia. Poliisikoulun käyneeltä päävalmentajalta nähtiin tunteikasta vuodatusta suojattiensa puolesta jo kaudella 2004–05, jolloin hän valmensi ensimmäistä kauttaan Liigassa. Matikaisen käsissä oli alelaareista ja nuorista lupauksista koottu ryhmä, joka taisteli illasta toiseen isompiaan vastaan ja seuran suurten talousvaikeuksien varjossa.

Nyt, lähes 15 vuotta myöhemmin, Matikainen toisteli runkosarjan loppuviikkoina kyllästymiseen asti, että nuori joukkue pelasi jatkuvasti kovassa painetilassa yrittäessään varmistaa paikkansa pudotuspeleissä.

Kun katsoo koko kautta, hyökkäyksen tuloksentekoyksikössä tasalaatuisinta jälkeä teki 32-vuotias Jesse Saarinen. Iikka Kangasniemi, 23, Jesse Mankinen, 26, ja Aleksi Mustonen, 22, olivat parhaimmillaan erittäin hyviä, mutta katosivat välillä täysin kuvasta. Kimi Koiviston kausi oli selvä pettymys, Miska Siikosella prakaili terveys.

Urheilutoimenjohtaja Janne Laukkanen onnistui kokoamaan käytettävissä olleella budjetilla kelpo joukkueen. Vahva alkusyksy sai hetkeksi unohtamaan, kuinka valtavan määrän kokemusta ja kiekollista taitoa Pelicans oli edellisen kauden päätteeksi menettänyt.

Pelicansilla ei ollut riittävästi rutinoituneita syvyyspelaajia, jotka olisivat ottaneet joukkueen reppuselkään nuorten taitureiden uuvahtaessa. Tätä ounastelin jo syksyllä kauden ennakkoanalyysissäni, ja näin myös kävi.

Tosin, KalPa posotti suoraan puolivälieriin Pelicansiakin nuoremmalla joukkueella.

Lue myös: Pelicansin kaudesta jäi hapan maku
 

Vauhti pysyi, kiekko jäi kyydistä

Päästään toiseen pääasiaan. Kun kesällä syvälle pelaajien selkäytimiin taotaan yksi pelitapa, on vaikea tehdä isoa suunnanmuutosta keskellä kautta. Huippuseuroissakin uusilla päävalmentajilla menee usein ensimmäinen vuosi sisäänajamiseen ennen kuin menestystä tulee. Pelicansissa ei valmennus vaihtunut, mutta pelityyli vaihtui.

Alkusyksystä Pelicansin voimakas pystysuunnan peli keräsi ansaittuja aplodeja, sillä se viihdytti ja tuotti tulosta samaan aikaan. Matikaisen aisapari Pasi Nurminen sovitteli itselleen edelläkävijän viittaa puhuessaan pelipaikattomuudesta; kuinka tulevaisuudessa hyökkääjän ja puolustajan roolit menettäisivät aiemmat merkityksensä. Nurminen myös uhosi, kuinka joukkue ei ole pelannut trapia lainkaan eikä edes harjoitellut sitä.

Kuinkas kävikään: kauden viimeisessä ottelussaan Pelicans haki voittoa ääripassiivisella taktiikalla, jossa omaa siniviivaa sumputettiin jopa 0–5-trapilla.

Kyse ei ollut selkärangattomasta takinkäännöstä. Muutos oli pakko tehdä.

Jossain vaiheessa Matikainen ja Nurminen joutuivat tunnustamaan itselleen, että se, mikä vaikutti toimivan, ei toimikaan pitkän päälle. He olivat laittaneet rahansa väärään hevoseen. Valittu pelitapa ei ollut tälle joukkueelle oikea.

Kun pelistä hajoavat rakenteet, turvallisinta on lähteä nöyrästi pelaamaan puolustuspelin kautta ja rakentaa uudestaan pala kerrallaan. Passiivisuus ei kuitenkaan sopinut Pelicansin pirtaan. Vauhdista yritettiin pitää kiinni, mutta kiekko ei pysynyt mukana. Peli-identiteetti mureni.

Pelicansin kevätkauden sukellus oli jyrkkä. Joukkue sai vuodenvaihteen jälkeen 23 runkosarjaottelusta vain 27 pistettä, niistäkin suuren osan vastustajilta, jotka olivat itsekin vaikeuksissa. Peli ei ollut kaunista katsottavaa.

Tulokaspuolustaja Casimir Jürgens oli kauden suurimpia onnistujia. Kuva: Leevi Vähälä

Urheilullista meininkiä

Tärkeimmässä tehtävässään eli urheilullisen kulttuurin rakentamisessa Matikainen onnistui kolmivuotisella kaudellaan vähintään tyydyttävästi.

Urheilullinen jatkumo on tärkeämpi asia kuin pelitapanyhrääminen, joka on ollut suomalaisessa jääkiekkokeskustelussa pahasti ylikorostunut teema. Yksittäisten pelaajien kehittämisessä Matikaisen Pelicans on onnistunut.

Pelitapa ei kuitenkaan ole pelaajakehityksestä irrallinen asia. Yksilöiden eteenpäinmeno pysähtyi ja jotkut suorastaan taantuivat tämän kauden loppua kohti, kun pelitapa hajosi. Tätä ei voi pistää pelkästään nuorten pelaajien ailahtelun piikkiin.

Kunniamaininnan ansaitsee tulokaspuolustaja Casimir Jürgens, joka otti vaikeina aikoina vain entistä suurempaa roolia. Jürgens osoitti viimeistään pudotuspeleissä, että hänellä on erinomainen tulevaisuus Liigassa.

Jos ei olisi kompastunut...

Pelicans lopetti kautensa pää pystyssä.

Viimeisen ottelun peruuttelu näyttäytyy jälkikäteen lammasmaisuutena, vaikka jäi vain muutaman minuutin päähän, ettei se olisi näyttänyt juuri oikealta taktiikalta.

Huimasta laukausylivoimasta huolimatta SaiPa oli kaksi ensimmäistä erää vaaraton. Padon murtaneessa 1–2-kavennusmaalissa SaiPalla oli valtavasti tuuria, sillä kiekon menettänyt Pelicans-pelaaja kompastui ilmeisesti tuomarin jalkoihin, ja maali syntyi onnekkaasti SaiPa-hyökkääjän luistimesta kimmoten.

Tällaiset hetket kun olisi kestänyt, Pelicans pelaisi puolivälierissä, odotukset täyttäneenä tai jopa ylittäneenä.

Niin pienistä asioista urheilu on kiinni.

Mikael Hoikkala
mikael.hoikkala@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi