Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Urheilu

Kolumni: Poika, joka meni aina kauas

Matti Nykänen oli tämän maailmaan humuun liian kiltti äärimmäisyyksien ihminen, joka ymmärsi, että urheilun tuoma menestys ei korvaa elämän aiheuttamia menetyksiä.

Matti Nykänen matkalla kohti mäkitornia Salpausselällä vuonna 1981. Kuva: ESS

Kauas.

Matti Nykäsen tapa elää oli mennä pitkälle, aina kauas. Hän liiti maailman mäissä yli kriittisten pisteiden, varmemmin ja paremmin kuin kukaan. Etäälle muiden edelle.

Mutta ei yksin mäkihyppy.

Ei yksin urheilu.

Matti eteni kauas kaikessa, mihin ryhtyi. Hän täytti maljansa yli piripinnan, hän helli ja raapi elämää tavalla, jossa kriittiset pisteet kadottivat mitoitukset ja merkitykset.

Matti meni. Hän oli liian kiltti, kaikkien omaisuutta. Me hehkutimme ja riepottelimme, hän juhli ja kärsi. Häntä vietiin.

Kauas itsestään.

Vaikka halusi lähelle.

Kuka tunsi Matti Nykäsen?

En minä ainakaan. On vain aavistus ihmisestä, joka usein puhui nopeammin kuin ajatteli, vain hahmotelma sähikäisestä, jota ja josta ei saanut kiinni. Jos joskus sai, huomasi olevansa auttamatta myöhässä. Matti oli jo ehtinyt toteuttaa seuraavan liikkeensä. Yleensä yllätyksellisen.

Hän oli äärimmäisyyksien ja ähäkuttien mies.

Yrittäessäni nyt piirtää hahmoa esiin, rohkenen hakea tukea siitä Nykäsestä, jonka kuvittelen tietäväni. Näen niin, että jos joskus olisin Matilta kysynyt, miten häntä tulee poismenon hetkellä muistella, hän olisi sanonut kuta kuinkin näin.

”Kertokaa h-tissä koko totuus.”

”Anteeksi, kun kiroilin”, olisi lisännyt.

Matti oli paitsi vilkas ja vallaton, myös kohtelias. Kumarsi usein.

Olisin voinut olla parempi. Matti Nykäsen sanat Matti Pullille heidän viimeisessä tapaamisessaan

Hetkistä Nykäsen löytää. Niissä hän lopulta paljastui.

Huhtikuussa 2016 Nykänen kävi palvelutalossa tervehtimässä legendaarista valmentajaansa, vakavasti sairasta ja jo pois hiipuvaa Matti Pullia. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut hävettävän monta vuotta. Nyt Nykänen empi, häntä jännitti kohdata Pulli.

”Moi, Maisteri. Tässä on Nykä! Muistatko?”, Nykänen huudahti tarpeettoman kovaa seistessään Pullin vuoteen ääressä kuin tanssiravintolan esiintymislavalla.

Sen jälkeen Mattien katseet eivät enää kierrelleet seiniä. Silmät kohtasivat, sitten ne kostuivat.

Äkkiä Nykänen oli kaukana keikkalavojen jyskäävästä tunnelmasta. Hän putosi menneeseen maailmaan, ystävyyteen, ihmisenä olemiseen, hyviin ja pahoihin päiviin, niin että kouraisi.

”Olin sinulle murheenkryyni”, Nykänen tunnusti Pullille.

”Olisin voinut olla parempi.”

Kun Nykänen lausui nuo sanat valmentajalleen, hän ei puhunut mäkihypystä.

Ei todellakaan. Urheilijana Matti ei olisi voinut olla yhtään parempi. Jos joku on ollut täysin ylivoimainen lajissaan, Matti oli sitä mäkimontuissa. Silloin kun hänen fyysinen ja henkinen iskukykynsä olivat kohdallaan, mietittiin kisapaikoilla ja kotikatsomoissa ainoastaan sitä, kenellä on tänään mahdollisuus sijoittua toiseksi.

Dilemma, sitä myötä myös ongelma, oli se, että krapulassakin Nykänen peittosi vastustajansa.

Mutta kun Matti seisoi siinä Pullin vuoteen vieressä, oli urheilu ikään kuin pois huitaistu, pelkäksi varjoksi syrjäytetty, sinänsä arvokkaaksi sivujuoneksi. Matit keskustelivat pitkään, mutta eivät käyneet läpi suurenmoisia voittoja ja sankaruuksia.

He muistelivat ihmisiä, eivät kilpailuja.

He lähestyivät sanoilla toisiaan, eivät yhteistyöllä saavutettuja ja jättiotsikoituja arvokisamitaleja.

Pojan silmissä vilkkui iso intohimo. Silloin se kohdistui mäkihyppyyn, myöhemmin myös toisaalle.

Urheilu on niin tätä. Se heittää esiin ja kovaan julkisuuteen ihmisiä, jotka ovat tai eivät ole siihen valmiita.

He riehuvat hetken urheilunsa kautta, ponnistelevat äärirajojen kanssa saavuttaakseen maailman hulluihin korkeuksiin tiivistyvän absoluuttisen kärjen. Useimmat eivät sitä koskaan tavoita.

Sitten he lopettavat voittajina tai häviäjinä ja huomaavat, että urheilu olikin vain puhdas rajaus, ei täyttymys.

Tässä on syy, miksi Matti Nykänen ei koskaan painottanut uskomatonta mäkihyppääjän uraansa. Ei hän sillä rehvastellut, vaikka meidän mielestämme aihetta olisi ollut yltäkylläisyyteen asti.

Nykänen eli raakaa ja levotonta elämää. Eikä hän nauttinut sen kaikista oikuista. Hän teki isoja virheitä, eikä ollut kaikessa esikuvallinen, ja ehkä juuri siksi ymmärsi realiteetit sekä merkitykset, pystyi suhteuttamaan ja näkemään, kuinka huippu-urheilu kiertää elämää eikä elämä huippu-urheilua.

Hyvää Matti halusi ja haki, onnea, ihan kuten meistä jokainen.

Neljä olympiakultaa oli paljon, mutta ei riittävästi.

Kuva: Matti Turpeinen

Tulen aina muistamaan Matti Nykäsen lapsenkatseesta.

Mielestä ei lennä koskaan pois talven 1981 haastattelutuokio, jossa tuore nuorten maailmanmestari ei vastannut yhteenkään kysymykseen. Nykänen kuunteli kysymykset, vieressä ollut Matti Pulli hoiti vastaukset.

Nykänen oli ujo. Hänet näki herkäksi, vähän pelokkaaksi. Mutta pojan silmissä vilkkui iso intohimo. Silloin se kohdistui mäkihyppyyn, myöhemmin myös toisaalle.

Nykänen oli loppuun asti epävarma, äkkinäinen, vilpitön ja elämänsä nälässä kiihkeä.

Poika, joka eteni aina kauas.

Tavoittamattomiin liian aikaisin.

”Oli vaikea lähteä pois”, Nykänen sanoi, kun olimme hyvästelleet Matti Pullin.

Ilkka Kulmala
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi