Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Urheilu

Kolumni: Oisko lippuja?

Käyn ruokakaupassa, mutta en maksa mitään. Kauppias on puolituttu kaveri kouluajoilta. Nimeä en enää muista, mutta tärkeintä on moikata säännöllisesti että pysytään muodollisissa väleissä. Silloin kehtaa hakea ruoatkin ilmaiseksi. Lataan aina kärryn täyteen kaikenlaisia herkkuja. Otan yleensä lapsenikin mukaan, että oppivat jo pienenä tavoille. Aina kun on mahdollista, ei makseta. Ja jos ei ilmaiseksi saada, ei mennä siihen kauppaan ollenkaan. Joskus loikimme sisääntuloporttien kautta ruokien kanssa ulos, kun ei jakseta vääntää kassan kanssa siitä, kuinka meillä on kaverietu.

Samalla kaavalla matkustan junalla. Kuljen joka viikko työmatkoja Helsinkiin. VR on laskenut hintoja pysyvästi, mutta minulle ne ovat aina olleet ja ovat edelleen aivan liian kalliita, eivät matkan arvoisia. Siksi matkustan pummilla. Istun Tikkurilaan asti vessassa hiiren hiljaa, siten vältyn lipuntarkastajan kohtaamiselta. Juna on mukava matkustaa. Kyyti tasainen ja nopea. Mutta että maksaisin?

Harrastukseni ovat myös ilmaisia, tietenkin. Pelaan viikoittain tennistä. Olemme leikanneet tennishallin takaseinään ihmisen mentävän aukon ja koodanneet halliin valot päälle sähkökeskuksesta. Nerokasta, eikö? Nauramme partoihimme, kun katsomme niitä urpoja viereisellä kentällä, jotka ovat selvästi tulleet ovesta sisään ja maksaneet tennistuntinsa. Laji on upea, ja se tuplatunti viikossa on joka kerta odotusten arvoinen, ellei enemmänkin. Rahanarvoinen se ei sentään ole.

Joskus on kiva käydä leffassa. Reilu kymppi plus karkit on kuitenkin niin kova hinta sinänsä laadukkaasta vapaa-ajasta, että olen keksinyt halvempiakin keinoja nauttia elokuvista. Laitan monesti Facebook-sivulleni päivityksiä, että olisin mahdollisesti menossa sitä ja sitä katsomaan silloin ja silloin. Jos joku puolituttu sattuu olemaan menossa samaan näytökseen, yritän sopia salaisesta suunnitelmasta. Kun ystäväni on päässyt saliin, neuvon häntä avaamaan poistumistien oven, jonka takana odotan ilman lippua. Karkit olen hakenut jo aiemmin sieltä tutun kauppiaan marketista. Leffaan jää menemättä, jos suunnitelman toteutus ei onnistu. Pummilla mennään, rahalla ei, huhhahhei!

Kaiken kruununa on urheilutapahtumat. Urheilu on parasta paikan päällä, sanotaan. Tottahan se on. Oman kotikylän joukkueiden sarjapelit ovat täynnä tunteita, yhteisöllisyyttä, jännitystä, eli täydellistä viihdettä. Edustustason joukkueilla on suuri merkitys kaupungin hyvinvoinnille, ne ovat meille yhteisiä ylpeydenaiheita. FC Lahti, Lahti Basketball, Pelicans ja niin edelleen. On tärkeää, että ne ovat olemassa.

Mutta vain dorka maksaa pääsylipusta. Aina tuntee jonkun joka tuntee jonkun, jolta voisi kinuta nimeä lippuluukulle. ”Ei sattuis olemaan lippuja?” on lause, jonka opin ennen kuin kävelemään. Ilmaiseksi mennään korikseen, futikseen, pesäpalloon ja kiekkomatsiin. Jos tutut ja tuntemattomat ovat niin tylyjä, ettei ilmaisia lippuja tipu, katson pelit teksti-tv:stä, jos sieltäkään. On se pikkuisen tyly loukkaus kuvitella että tulisin matseihin rahalla.

Ehkä ei ihan näin; totuuden jyvä pääsi kirjaimissani kärjistymään. Mutta, pääsylipputuloilla pyöritetään urheilujoukkueen toimintaa. Vapaalipuissa ei ole sinänsä mitään pahaa, kaikkihan niitä käyttävät. Jokainen maksamaton lippu on pois toiminnan kehittämisestä. Se meidän on hyvä muistaa.

Antti Pohja

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentit comments

Näitä luetaan nyt

Näitä luetaan

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X