Julkinen kulkuväline ja monta muuta asiaa, jotka jälkikäteiskatsojan kannattaa tunnistaa

Hyvät ystävät, puhun nyt todellisesta ongelmasta, joka vaivaa kaikkia vuorotyössä työskenteleviä jalkapalloniiloja. Ongelmasta, joka aiheuttaa kasapäin stressiä, ahdistusta ja mahdollisesti uniongelmia. Puhun siis jalkapallo-ottelun katsomisesta jälkikäteen.Olen itse paininut asian kanssa jo vuosikaudet ja voin kertoa, että vaikeaa on ollut. Vaikean asiasta on tehnyt ympäristö ja ihmismieli, joka katalasti yrittää jekuttaa itseään. Esimerkiksi itse surffailen eri medioiden verkkosivuilla mielelläni ja tästä johtuen myös automatisoidusti. Istun hetkeksi vaikka kahvikupposen ääreen ja kas, huomaan tuijottavani otsikkoa, jonka mukaan Arsenalin mestaruussaumat menivät tai Lahti taisteli hyvin mutta hävisi. Olen itse itseni pahin vihollinen.En toki voi luottaa myöskään ympäristööni ja muihin ihmisiin. On syytä informoida jokaista vähänkin potentiaalista möläyttäjää, ettei kertoisi tietyn ottelun tulosta, tilannetta tai mitään muutakaan. Ei ole pahitteeksi toistaa kyseistä infoa, koska eihän sitä koskaan tiedä…Jälkikäteiskatsojan pahin painajainen on julkinen kulkuneuvo. Tämän henkilökohtaisen helvetin pohja on perjantai-illan ruuhkabussi, vääristymä pohjoisessa aikajatkumossa, jossa suomalaiset puhuvat (myös tuntemattomille). Jälkikäteiskatsojan paras suoja tällaisessa tilanteessa ovat kuulokkeet ja musiikki. Jos sinulla ei tätä mahdollisuutta ole, niin vaaratason noustessa (takanasi käytävä keskustelu näyttää kääntyvän jalkapalloon) välitön seis-napin painaminen ja usean kilometrin reipas kävely sinua auttakoon.Huolellisella suunnittelulla on mahdollista eliminoida suurin osa niistä riskitekijöistä, jotka uhkaavat jälkikäteiskatsojan tulevaa jalkapallonautintoa. Mutta me kaikki ongelman kanssa tutuiksi tulleet tiedämme, ettei tämäkään aina auta. Joskus kaikki vain menee pieleen. Tästä minulla on kerrottavana sydäntä särkevä tarina.Suomen jalkapallomaajoukkue oli matkannut vieraalle maaperälle palauttaakseen körttiläiskansan uskon suomalaiseen jalkapalloon. Tapani mukaan odotin tätä MM-karsintaottelua yltiöpäisen optimistisena ja lapsenomaisella innolla.Tein valmistelut niin huolellisesti kuin pystyin. Sammutin puhelimen estääkseni mahdolliset viestit sekä mahdollisuuden eksyä jonkun uutismedian verkkosivuille. Kävin yksitellen läpi työtoverini muistuttaakseni halustani katsoa ottelun autuaan tietämättömänä siitä mitä kentällä on tapahtunut. Työvuoron loppuessa tunnistin riskin pukuhuoneessa odottavan seuraavan työvuoron tekijöiden suhteen. Olinkin valmiiksi opetellut Joel Hallikaisen -kappaleen sanat, jotka olin valmis kajauttamaan ilmoille etusormet korvissa mikäli tarpeelliseksi kokisin.Syöksyin pukukoppiin ja toteutin operaation nimeltä ”Clark Kent”. Sainkin kuteeni niskaan alta aika yksikön ja poistuin ripeästi. jäi laulamatta,Alhaalla minua odotti työtoverini auto, johon olin varannut paikan välttääkseni juurikin tuon perjantai-illan ruuhkabussin. Esitin kaverilleni kainon toiveen, että hän heittäisi minut aivan kotioveni juureen. Reiluna herrasmiehenä hän toteutti toiveeni.Kotimatkan tullessa päätöspisteeseen olin huojentunut. Jälkikäteiskatsojalle on suuri nautinto ja voitto päästä katsomaan odottamansa ottelu onnistuneesti. Moikkasin kaverille ja hyppäsin auton ovesta ulos. Matkaa kotiovelleni oli noin 20 metriä. Kaivoin avaimia taskustani kun ohi kulkeneen mieskolmikon iloisin veijari huikkasi kovaan ääneen: ”Suomi 1, Espanja 1!”Ja näin koin Gijonin ihmeen.