Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Rakkaalla vanhuksella on monta nimeä, mutta mikä sinusta on terminä soveliain? Vastaa kyselyyn!

Pelicansin A-nuorten nimilista vilisee tuttuja sukunimiä – "Iskä tietää paljon jääkiekosta, joten kannattaa aina välillä olla korvat höröllään"

Lahtelaisten A-juniorijoukkueessa pelaa kymmenkunta toisen polven huippupalloilijaa. Nimistä suurin osa on tuttuja jääkiekon puolelta, mutta yksi muistetaan nurmikentiltä.

Rovio, Satosaari, Peltonen, Uusikartano, Jämsen, Kiiskinen, Parviainen ja Koivunen. Näiden nimien pitäisi herättää lahtelaisen lätkäfanin horroksesta.

Kyseiset herrasmiehet ovat piirtäneet puumerkkinsä tukevilla kirjaimilla mastokaupungin palloilukulttuuriin.

Nyt tulessa on nuorempi polvi. Pelicansin A-nuorten tämän kauden pelaajalistassa on jopa poikkeuksellisen paljon toisen polven kiekkoilijoita. Poikkeustapaus yllä luetelluista nimistä on Turusta Lahteen siirtynyt maalivahti ­ Topias Rovio, jonka isä muistetaan luotettavana molarina, mutta laji oli jalkapallo. Jyrki Rovio teki lähes 300 ottelun pääsarjauran ja edusti Lahden Kuusysiäkin.

Muilla pojilla omena ei ole päässyt putoamaan puusta järin kauas. Patrik Satosaari, 20, ja Atte Peltonen, 19, myöntävät, että isän esimerkillä on ollut vaikutusta lopulliseen lajivalintaan. Muitakin vaihtoehtoja on ollut kuin jääkiekko.

– Lätkä on ollut aina selvä ykkönen. Kokeilin nuorena eri lajeja, mutta mikään muu ei tuntunut niin hyvältä kuin jääkiekko. Kukaan ei ole pakottanut pelaamaan lätkää. Omaa tahtoa on kuunneltu. Kiekko on vaan niin hauskaa, Patrik Satosaari sanoo.

Patrikin isä Tommi muistetaan maalivahtina. Maailmalla lukuisissa sarjoissa pelannut Tommi edusti myös Pelicansia neljän vuoden ajan. Miten ihmeessä sinusta tuli puolustaja, kun kotona olisi ollut maalivahdin vermeetkin valmiina?

– Itse asiassa aloitin maalivahtina. Se ei ollut minun juttuni. Kiekko ei vaan tarttunut räpylään, Satosaari naurahtaa.

Peltosen perheessä on sama juttu. Isä Kimmo Peltonen uurasti puolustajana. Atte aloitti samalla pelipaikalla, mutta se ei tuntunut omalta.

– Aloitin rightin puolen pakkina, kuten faijani. Olen aika pienikokoinen, joten paikan vaihto oli järkevää. Hyökkääjänä tunnen oloni kotoisammaksi, Atte sanoo.

Sekä Satosaari että Peltonen sanovat, ettei A-nuorten pukukopissa kerskailla isäukkojen saavutuksilla.

– Ei siellä tämmöisistä asioista kuittailla. Ne ovat sitten ihan muita juttuja, joista kaveria piikitellään, pelitoverukset korostavat.

– Jokainen saa olla kopissa oma itsensä, ja hyvä niin, he täydentävät.

Kummatkin pelurit ovat yhtä mieltä siitä, että perheen tuki on ollut kaikki kaikessa. Esimerkiksi yksilöurheilun puolelta on kantautunut murheellisiakin tarinoita siitä, miten isä-poika-valmennussuhde ei ole ottanut tuulta alleen.

Joukkueurheilussa kulttuuri on enemmän sellainen, että vanhemmat jättävät valmentajat rauhaan. Tosin tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Satosaari korostaa, että hänen isänsä on tehnyt kaiken oikein.

– Totta kai sieltä tarvittaessa tulee vinkkejä. Enemmän ehkä kuitenkin mentaalipuolen apua. Iskä tietää paljon jääkiekosta, joten kannattaa aina välillä olla korvat höröllään. Mutta mitäs neuvoja hän pystyisi minulle antamaan, koska faija pelasi eri pelipaikkaakin, Patrik naurahtaa.

Iskä tietää paljon jääkiekosta, joten kannattaa aina välillä olla korvat höröllään.

Puolustaja Patrik Satosaari

Atte oli hieman yli kymmenvuotiaaksi isänsä valmennuksessa. Nyt jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että se loppui.

– Kaikella on aikansa. Faija käy yhä katsomassa kaikki pelini. Meilläkin on sama linja, että henkistä tukea tulee aina kun on tarvis. Kuuntelen neuvoja mielelläni, Atte sanoo.

Kummassakin urheiluperheessä on korostettu koulun merkitystä. Satosaari ja Peltonen valmistuivat ylioppilaiksi hyvin arvosanoin. Mutta nyt on urheilun aika.

– Kun tänne asti on päässyt, niin pitäähän kortti katsoa loppuun asti. Vanhemmat ovat aina painottaneet opiskelun merkitystä, Satosaari sanoo.

– Joku kakkosvaihtoehto täytyy olla. Koulu ei ole koskaan ollut minulle rasite. En voi pelkästään luottaa siihen, että eläisin jääkiekolla, Peltonen huomauttaa.

Joukkueen päävalmentaja Juhamatti Yli-Junnila pitää tilannetta melko normaalina, vaikka toisen polven pelimiehiä on kieltämättä iso määrä.

– Mitään tilastoa asiasta ei ole, mutta paljonhan heitä nyt on. Yleisesti urheilupiireihin ajautuu ihmisiä, joiden perheessä vallitsee urheilullinen elämäntapa, Yli-Junnila pohtii.

– On helppo ajatella, että pojat ovat pienenä katsoneet isiensä pelaamista. Se on ollut varmasti lähtölaukaus siihen, että kipinä on syttynyt.