Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Mikä on sähkön tuntihinta nyt? Seuraa tästä

Se on ohi, eikä kuitenkaan ole: Mika Kohonen ei enää pelaa salibandya

Nyt se on vihdoin ohi, eikä kuitenkaan ole.

Yli 20 vuotta kestäneen maajoukkueuran ja neljän maailmanmestaruuden jälkeen Mika Kohosen ennätyksellinen ura salibandypelaajana on loppunut. Kohonen, 43, on päättänyt, ettei enää palaa kentille, vaikka se tarkoittaa sitä, että hänen pelinsä loppuivat joulukuussa 2019 tapahtuneeseen akillesjänteen katkeamiseen.

– Kun kesällä allekirjoitin sopimuksen Storvretan kakkosvalmentajan paikasta, niin päätin samalla, että kuntoutan ja treenaan kuin pelaisin ensi vuonna. Sen verran olen itselleni velkaa. Mutta vähän aikaa sitten tuli sellainen olo, että nyt tämä on loppu. Pari tuntia itkeskelin ja soitin läheisille ja kavereille. Niin surullista ja haikeaa kuin se onkin, kroppa on rikki. Se oli rankka päivä, Kohonen kertaa.

Kohonen sanoo odottavansa, että lopettamisen työstäminen alkaa vasta, kun tieto lopettamisesta leviää.

– Urheilu on ollut minulle rakkaus ja intohimo. Monta vuotta olen valmistanut itseäni tähän ja tiesin kyllä, että mitään satulopetusta minulle ei tule. Vaikka koti-MM-kisat olisi pelattu viime vuonna ja olisin päässyt mukaan, lopettamisesta olisi silti tullut kova paikka. Se on suruprosessi. Yhtä hienoa asiaa ei tule, mutta hienoja asioita on maailma täynnä, Kohonen sanoo.

"Olen pelaaja sydämeltäni"

Haastattelu tehdään puhelimitse Kohosen istuessa linja-autossa. Se kuljettaa Ruotsin salibandyliigan Storvretan joukkuetta kohti seuraavaa peliä ja Kohosta kohti seuraavaa työtä, valmentamista.

Onko valmentaminen ollut turvan hakemista tutusta ympäristöstä?

– Kyllä siinä on varmasti ollut sitäkin. On ollut pelastus, että olen voinut pysyä tutussa ympäristössä ja niin lähellä pelaamista kuin mahdollista. Kyllä siinä käydään isojen kysymysten äärellä, ja mielessä on epävarmuutta, ja tällainen ratkaisu pehmittää muutosta. Varmasti teen jatkossakin töitä urheilun parissa, mutta missä roolissa, se on vielä auki. Löydän iloa jo nyt valmentamiseen liittyvästä kilpailusta ja toisten auttamisesta, mutta totuus on, että kun takana on 39 vuotta pelaajana, kyllä minä olen pelaaja sydämeltäni.

Monessa lajissa on esimerkkejä huippupelaajista, jotka ovat epäonnistuneet valmentajina. Yksi vaikeus voi olla se, että entisen huippupelaajan on vaikea käsittää, miksi hänelle itselleen itsestään selvä helppo asia ei mene perille vähemmän lahjakkaalle valmennettavalle.

– Ei ole itsestäänselvyys, että hyvä pelaaja olisi hyvä valmentaja. Siihen kuuluu ihmisjohtamista ja viestin saamista perille. Entinen pelaaja voi pitää asioita itsestään selvinä, ja sitten kommunikaatio jää ilmaan. Toimin valmentajana kuten kapteenina. Yhteys lähtee ihmisestä. En tuputa mitä olen tehnyt, vaan keskustelen ja annan vinkkejä tai vaihtoehtoja, että pelaajat itse tajuaisivat ajatella. Se on pelaajien peli, ei valmentajien. Luulen, että minulla on hyvät mahdollisuudet valmentaa, enkä ajattele, että pelaajien tarvitsee tehdä kuten minun kentällä. Oma pelini perustui peliälyyn ja pelin lukemiseen, ja siksi minun on ehkä helpompi selittää tilanteita.

"Äly ja halu kohtaavat"

Kohosen salibandyura alkoi sattumasta. Hän oli pelannut pikkupojasta asti jääkiekkoa ja jalkapalloa, mutta jäi teini-ikäisenä muista jälkeen myöhäisen puberteetin takia. Tässä kohdassa pitkäaikainen kaveri kysyi 17-vuotiasta Kohosta Happeen joukkueeseen A-juniorien SM-lopputurnaukseen.

– Sanoin, että voinhan minä lähteä. Tuloksena oli SM-hopeaa ja taisin voittaa pistepörssinkin. Petteri Nykky kysyi minua liigarinkiin. Ensin kieltäydyin, mutta hän kysyi uudelleen ja menin. Pelin vauhti, teknisyys ja fyysinen elementti veivät mukanaan. Sen vuoden jälkeen päätin, että katsotaan tämä kortti, ja kaikki meni todella nopeasti. Puolentoista vuoden päästä pääsin jo miesten maajoukkueeseen.

Kautta palloilulajien vannotaan, että uudet pelaajapolvet ovat edellisiä parempia ja että peli on aina nopeampaa kuin koskaan ennen. Miten on mahdollista, että Kohonen on pysynyt huipulla yli kaksikymmentä vuotta?

– Minulla on uskomus, että pelikirjat ovat kuin vaatemuoti, ne menevät sykleissä. Hyvällä pelaajalla on urheilutietokone päässä, ja hän pystyy sopeutumaan mihin tahansa ajanjaksoon, vaikka tietysti fyysiset rajat voivat tulla vastaan, jos esimerkiksi nopeus on ollut suurin valtti. Minun pikkuveljeni Mikko sanoi minusta, että äly ja halu kohtaavat. Niillä olen pärjännyt 2010 jälkeen.

Tuota vuosilukua Kohonen muistaa viimeisenä kautena, jolloin hänen kehonsa toimi siten kuin hän halusi.

Perimmäinen vaiva on ollut polvessa, johon Kohonen kertoo saaneensa rustomuutoksen jo 15–16-vuotiaana.

– Kun minulta kaudella 2007–2008 tähystettiin polvi, lääkäri kysyi, että lopetatko nyt vai kauden jälkeen.

Kohosen mukaan hänen polvensa iskunvaimennus eli nivelrusto on kulunut kokonaan loppuun. Se tarkoittaa nivelrikkoa ja sitä, että Kohosta odottaa tekonivelen asentaminen polveen. Kohonen sanoo tienneensä pelaamisen jatkamisen seuraukset.

– Polvi on valmis, mutta ei tämä ole itkuvirsi. Tämä on ollut tietoinen valinta. Tämä on se urheilun osa, mistä ei usein puhuta. Urheilu-ura ei ole ikuista, se on ohimenevä hetki, eikä mistään ole takeita, mutta sillä on seurauksensa.

Kohonen kertoo, että polvikipujen aiheuttama pitkittynyt unettomuus ajoi hänet viime vuosikymmen alkupuolella keskivaikeaan masennukseen.

– Pari vuotta tuli navakkaa vastatuulta. Kun tuollainen asia on kerran päässyt noin pitkälle, sitä pitää tarkkailla loppuelämän ajan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi uni on tullut.

Vaikka matkalta on jäänyt kehoon ja mieleen arpikudosta, Kohonen sanoo, ettei muuttaisi muuta kuin pidentäisi muutamaa leikkausten jälkeistä kuntoutusjaksoa.

– Joko urheilu on minulle niin tärkeää tai olen niin tyhmä, että tekisin ihan saman reissun uudestaan. Jokainen saa itse päättää, onko se rakkautta vai tyhmyyttä.