Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Tiede ja tekniikka

Reilut sata vuotta sitten sukunimiä vaihdettiin kilvan suomenkielisiksi

Vanhemmilta lapsille periytyviä sukunimiä oli idässä jo keskiajalla. Itäsuomalaiset sukunimet ovat Euroopan mittakaavassa ainutlaatuisia.

Sukunimikäytäntö omaksuttiin Itä-Suomessa omaehtoisesti, ilman ylhäältä tulevaa säätelyä. Kuva: Juha rika

Suomalaisten sukunimissä näkyvät eri aikakaudet, ajatussuunnat ja käytännöt. Vanhimmat sukunimet pohjaavat jo 1200-luvulle, osa on napattu matkaan 1600–1800-luvulla tai suomalaistettu kansallishuumassa.

Ensin on se suuri ero. Itä ja länsi. Idässä vanhemmilta lapsille periytyviä sukunimiä oli jo keskiajalla. Länteen ne tulivat vasta paljon myöhemmin.

– Sukunimien tarve liittyy väestönkasvuun, omistusoikeuksiin ja verotukseen. Vanhimpia suomalaisia sukunimiä ovat itäsuomalaiset nen-loppuiset nimet, kuten Hyvärinen, Keinänen, Korhonen, ja eläinaiheiset nimet, kuten Kiiski tai Karhu, Kotuksen erityisasiantuntija Ulla Onkamo kertoo.

Idässä ja lännessä eri tavalla

Idässä sukunimikäytäntö omaksuttiin omaehtoisesti, ilman ylhäältä tulevaa säätelyä. Tämä on kansainvälisestikin ainutlaatuista. Muualla Euroopassa talonpojat ryhtyivät käyttämään sukunimiä ylempien säätyjen antaman esikuvan mukaan.

– Itäsuomalaiset sukunimet olivat täysin omintakeinen ilmiö. Ne syntyivät tarpeesta osoittaa sukua ja siihen kuulumista ilman ylemmiltä saatua mallia, suomalaisen sukunimitutkimuksen uranuurtaja Sirkka Paikkala sanoo.

Länsi-Suomessa käytäntö oli toinen aina 1800-luvulle asti. Maaseudulla sukunimiä ei ollut, vaan henkilö nimettiin asuinpaikan mukaan. Kun hän muutti, myös nimi muuttui.

Nimi ei ollut periytyvä sukunimi vaan eräänlainen osoite.

Idän ja lännen eri käytännöt pohjaavat erilaisiin elämäntapoihin.

– Itä-Suomessa elämäntapa oli liikkuva. Nimi identifioi henkilön ja perheen ja määritti omistusoikeuden. Länsi-Suomessa harjoitettiin kyläkeskeistä peltoviljelyä, asukkaat pysyivät paikoillaan ja heidät yksilöitiin yhdistämällä etunimeen talon- tai kylännimi, Paikkala kertoo.

Asema kävi ilmi nimestä

Sittemmin sukunimiksi vakiintuneet lisänimet kertoivat usein kantajansa ammatin tai yhteiskunnallisen aseman.

On aatelisnimiä, kuten Härkäpää tai Tandefelt, porvaris- ja käsityöläisnimiä, kuten Rosendahl tai Lindqvist, tai oppineistonimiä, kuten Ganander tai Paldanius. On sotilasnimiä ja patronyymejä, kuten Maununtytär.

Paikkalan mukaan oppineistonimet, kuten Agricola, Argillander tai Europaeus, edustavat 1500-luvun yhteiseurooppalaista mallia.

– 1600-luvun lopussa rantautui Ruotsista myös porvarisnimimalli, joka muistutti kaksisanaisia paikannimiä: Dahlbeck, Blomstrand, Forsvik. Nämä nimet levisivät sittemmin myös maaseudun käsityöläisten, palkollisten ja tehtaantyöläisten piiriin, Paikkala kertoo.

Talonnimistä sukunimiä

1800-luvulla länsisuomalaiset, joilta sukunimet vielä pääosin puuttuivat, innostuivat ottamaan sukunimiä. 1800-luvun loppupuolella uuden nimen sai noin 100 000—200 000 henkilöä.

Useimmiten nimeksi valittiin nen-päätteinen luontonimen sisältävä nimi.

– 1800-luvulla omaksutut länsisuomalaiset nimet ovat kuin suomalaisen ihannemaiseman panoraamaa, joka kuvastaa niin isänmaata kuin äidinkieltä. On Aaltosia, Koivusia, Koskisia, Virtasia, Paikkala sanoo.

Osa otti kotiseutuun ja paikkaan liittyvän nimen, ja talonnimet alkavat vakiintua sukunimiksi. 1900-luvun alussa yhä useammin nimeksi tuli myös lyhyempi nimi.

Nimen saattoi valita omavaltaisesti. Usein riitti merkintä kirkonkirjoihin.

– Samoja nimiä otettiin samanaikaisesti lukuisissa pitäjissä ja sadoissa perheissä, jotka eivät olleet toisilleen mitään sukua, Paikkala kertoo.

Nimenvaihto lehti-ilmoituksella

1900-luvun alussa kymmenettuhannet suomalaiset muuttivat ruotsinkielisen nimensä suomenkieliseksi. Wileneistä tuli Elorantoja, Klingbergeistä Kunnaksia.

Käynnissä oli suuri nimenmuutto.

Takana oli ajatus suomalaisuudesta, kansallisesta heräämisestä. Nimenmuutosta ajettiin sivistyneistön ideoimalla kampanjalla, mutta nimiä muuttivat muutkin.

– Idea sai alkunsa yliopistopiireissä jo 1800-luvun lopulla. Varsinainen suuri nimenvaihtokampanja alkoi lähes samaan aikaan Kotikielen seurassa ja Suomalainen Nuija -yhdistyksessä. Myös suomenmielinen lehdistö ajoi asiaa, nimenmuuttokampanjaa tutkinut historioitsija Tomas Sjöblom kertoo.

Käytännössä nimen pystyi vaihtamaan, kun pani ilmoituksen uudesta nimestä Suomen Viralliseen Lehteen ja vei kopion lehdestä kirkkoherralle, joka katsoi, että nimi oli sopiva.

1800-luvulla omaksutut länsisuomalaiset nimet ovat kuin suomalaisen ihannemaiseman panoraamaa. Sukunimitutkija Sirkka Paikkala

– Suuressa nimenmuutossa nimensä vaihtoi 20 000—25 000 ihmistä.

Uudeksi nimeksi suositeltiin suvussa aiemmin ollutta nimeä. Jos sellaista ei ollut, löytyi nimilistoja, joista saattoi valita sukunimen itselleen.

– Suomalaisuuden Liitto julkaisi 1900-luvulla oppaita sopivista nimistä. Niissä oli jonkin verran myös sellaisia erikoisia ehdotuksia, joita ei ole otettu käyttöön ja jotka eivät enää olisi sukunimeksi suositettavia. Vuoden 1907 nimioppaassa on muun muassa Avias, Nahkasiipi, Laut’silta, Osaton ja Tukipylväs, Kotuksen erityisasiantuntija Ulla Onkamo kertoo.

Sukunimitutkija Sirkka Paikkalan mukaan suomalaistajat valitsivat usein myös runollisia tai komeilta kalskahtavia nimiä, kuten Sinisalo, Rauanheimo ja Vihervaara, tai erilaisin johtimin muodostettuja nimiä, kuten Arjamo, Nurmio ja Sares.

Pakolliseksi sukunimi tuli vasta sukunimilain myötä 1921.

Pantsarista Rinteeksi

Lea Rinne sai jo nuorena tyttönä tietää sukunsa nimen olleen Pantsar.

– Isäni kertoi isänsä äidin kuolleen ja isänsä isän ottaneen uuden vaimon. Isoisäni muutti nimensä Rinteeksi, koska hän ei halunnut tunnustaa olevansa sukua uudesta avioliitosta syntyville lapsille, Rinne kertoo.

Kun Lea Rinne tutki sukuaan, hänelle selvisi, että isoisän äiti kuoli vuonna 1905. Isoisän isä solmi uuden avioliiton vuonna 1906, kun vaadittu vuoden leskeysaika oli umpeutunut. Kun uudesta avioliitosta syntyi lapsi, Rinteen isoisä muutti sukunimensä Rinteeksi.

Isoisän ja tämän äitipuolen välinen ikäero oli seitsemän vuotta. Vuonna 1906 isoisä oli 20-vuotias ja äitipuoli 27-vuotias.

– Isoisän on täytynyt hävetä tätä niin paljon, että muutti nimensä.

Rinne harkitsi vakavasti ottavansa käyttöön sukunsa alkuperäisen nimen.

– Rohkeus ei riittänyt, eivätkä sukulaisetkaan pitäneet ajatuksesta. Nyt olen luopunut ajatuksesta.

Leena-Kaisa Laakso
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi