Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Terveys ja hyvinvointi

Suomessa katoaa lähes kymmenen muistisairasta joka päivä

Raija käski miestään Ilpoa odottamaan niillä sijoillaan, kun hän hakisi auton. Kun Raija palasi takaisin, sukset olivat hangessa pystyssä, mutta Ilpoa ei näkynyt missään. Nyt Ilpolla on ranneke, joka on yhteydessä Raijan älypuhelimessa olevaan sovellukseen.

Nahkatakkinen mies nousee autosta, harppoo jalkakäytävän yli ovelle ja nykäisee kahvasta. Lukossa.

– Ipe, toinen ovi, ratin takaa noussut Raija, 67, huutaa perään.

Kulman ympäri ja seuraavalle ovelle. Nyt tärppää.

Oven takana on Muistitupa, kotona asuville muistisairaille tarkoitettu paikka. Raija tuo miehensä Ilpon, 67, sinne joka viikko pariksi tunniksi kerrallaan.

Oikea ovi ei jää Ilpolle mieleen, mutta seura on tullut tutuksi. Tällä kertaa vastassa ovat eläkeläisrouvat Eine ja Irma sekä ohjaaja Sirkku Rauma. Televisiossa pyörivät talviolympialaiset, pöydässä on pullaa.

– Nyt väännetään kättä, Eine sanoo vastapäätä istuvalle Ilpolle, laskee kyynärpäänsä pöytää vasten ja virnistää.

Kaikkia naurattaa, Raijaakin.

Kun hän nelisen vuotta sitten vei miestään ensimmäistä kertaa pois kotoa muiden hoidettavaksi, hän itki koko ajomatkan.

Se alkoi pienistä
asioista. Raija kysyi mieheltään, paljonko kello on, ja ihmetteli, miksi tämä katsoi rannekelloaan niin pitkään. Kahvin ja puuron keittäminen kesti kauan. Paita saattoi olla päällä väärinpäin.

Sellainen oli työikäiseltä mieheltä epätavallista käytöstä. Oli vuosi 2012, Ilpo ja Raija olivat molemmat 61-vuotiaita.

Ilpo oli sairastanut kielisyövän pari vuotta aikaisemmin ja jäänyt pois töistä. Hän oli kaukoliikenteen bussinkuljettaja.

Syöpähoidot olivat sujuneet hämmästyttävän hyvin. Tukka oli pysynyt päässä, eikä kieltä ollut tarvinnut leikata. Se oli ollut puheliaalle ja seuralliselle miehelle helpotus. Syöpä ei ollut uusiutunut.

Mutta nyt jokin oli pielessä. Raija kertoi huolistaan syöpähoitojen kontrollikäynnillä ja sai lähetteen neurologille.

Diagnoosi tuli vuonna 2013. Ilpo sairasti Alzheimerin tautia. Se on hitaasti etenevä sairaus, joka rappeuttaa aivojen hermosoluja ja aiheuttaa dementiaa. Parannuskeinoa ei ole.

Raija teki työuransa
julkisessa terveydenhuollossa röntgenhoitajana. Hän tunsi kotikaupunkinsa terveyspalvelut ja oli jo tuolloin oman sairaan äitinsä edunvalvoja. Hän tiesi, miten ihmiset sairastavat ja miten heitä hoidetaan.

Hän tiesi senkin, että Ilpon suvussa muistisairaudet olivat olleet yleisiä.

Silti tieto aviomiehen sairaudesta oli Raijalle vaikea pala. Hän ei voinut – tai ei halunnut – uskoa sitä todeksi.

– Ei sitä ymmärtänyt, miten elämä voi muuttua, vaikka tiesi kuinka paljon ja oli lukenut aiheesta, Raija sanoo.

Raija ja Ilpo tapasivat
toisensa yhteisten tuttujen kautta. Elettiin 1960-luvun loppua, molemmat olivat syntyneet ja varttuneet samassa pohjoissuomalaisessa kaupungissa.

Raija oli 18-vuotias ja lukiossa, llpo työskenteli postinkantajana. Raijan mielestä Ilpo oli huumorintajuinen ja huomaavainen. Ilpo oli myös urheilullinen, hän harrasti hiihtoa ja jalkapalloa.

Ensimmäinen yhteinen koti oli Ilpon lapsuudenkodin päätyasunnossa. 1980-luvun alussa he rakensivat oman talon samaan kaupunginosaan. Avioliitosta syntyi kaksi lasta, tyttö ja poika.

Ilpo oli säntillinen mies, hoiti lumityöt, nurmikon ja auton huollot ajallaan. Kun Raija päivysti viikonloppuisin sairaalassa, Ilpo huolehti kotityöt ja laittoi lapsille ruoat.

Lapsiperhe matkusteli paljon pohjoisessa hiihtämässä, laskettelemassa ja patikoimassa. Tuli kierrettyä Lapin tunturit ja Pohjois-Ruotsi.

Kerran Raija lähti kyytiin, kun Ilpo ajoi bussilastillisen tähtitieteilijöitä Norjan Altaan katsomaan revontulia.

Raija muistaa yhteiset reissut tarkasti.

Kun Ilpolta kysyy tarkemmin hänen työstään, hän ei osaa vastata.

– En minä työkseni ole ajanut kuin pikkulenkkejä, hän sanoo.

Raija katsoo miestään lempeästi.

Raija ja Ilpo ovat olleet naimisissa 42 vuotta. Kotitalo on sama, mutta elämä ei.

Miltä tuntuu seurata vierestä, kun oma aviopuoliso dementoituu?

Raijan silmät kostuvat.

– Pahalta, hän saa sanotuksi.

– Ei hän ole enää se ihminen, joka hän oli. Meidän elämämme on nyt sitä, että minä olen hoitaja ja hän hoidettava. Se on hoitosuhde.

Sen hyväksyminen oli vaikeaa molemmille. Kun kaupungin muistihoitaja tuli Alzheimer-diagnoosin jälkeen ensimmäiselle kotikäynnille, Raija teeskenteli, ettei ongelmia ollut. Hoitaja alkoi puhua omaishoidosta. Raija kieltäytyi. Hän ei nähnyt sille tarvetta ja halusi jatkaa vielä töissä. Se sai riittää, että Kela alkaa maksaa Ilpolle hoitotukea.

Todellisuudessa Raijaa
hävetti. Hän ei halunnut myöntää kenellekään, että hänellä on muistisairas mies. Kun Ilpo avasi suunsa vieraiden seurassa, Raija puhui miehensä päälle.

Häpeän lisäksi hän tunsi raivoa. Kerran Raija pahoitteli naapurilleen sitä että heidän kotoaan oli kuulunut huutoa. Hän tiuski miehelleen siitä, että tämä jätti ulko-oven auki tai unohti jotakin muuta. Pieniä asioi­ta.

Kun muistihoitaja tuli seuraavana vuonna uudelleen, Raija oli jäänyt eläkkeelle ja tottunut ajatukseen omaishoidosta.

Vuonna 2014 hänestä tuli miehensä omaishoitaja ja edunvalvontavaltuutettu. Raijasta oli tärkeää hoitaa edunvalvonta-asiat kuntoon siinä vaiheessa, kun Ilpo sai itse olla vaikuttamassa niihin.

Viimeiset neljä vuotta Raija on hoitanut pariskunnan kaikki asiat. Siivooja käy joka toinen kuukausi. Lumityöt, ne jotka Ilpo hoiti ennen säntillisesti, Raija teettää tuttavallaan pientä korvausta vastaan.

Ilpo vastusteli aluksi oikeuksiensa menettämistä ja etenkin jaksoja hoitokodissa. Hän kuitenkin tiedosti sairautensa ja sen, että hänen vaimonsa kuuluu saada työstään korvaus ja lomaa.

Omaishoitajan lakisääteinen loma on kolme päivää kuukaudessa. Raijasta se on vähän. Tarvittaessa lomapäiviä järjestyy lisää intervallijaksojen ansiosta.

– Silloin kun on väsynyt, sitä miettii, että tätäkö tämä on.

Paperissa lukee: ”Ipen kanssa ensimmäinen hiihtoreissu, hukkaantui, löytyi sukulaisten luota. Perjantai 13. tammikuuta 2017.”

Merkintä löytyy Raijan kalenterista, jollaista hän on pitänyt kohta kymmenen vuotta. Se on päiväkirja perheen yhteisistä menoista ja tapahtumista.

Raija oli ostanut uudet sukset itselleen ja Ilpolle ja vienyt miehensä pitkästä aikaa ladulle. He olivat jättäneet auton hiihto­stadionin parkkiin.

Noin kilometrin hiihtämisen jälkeen edessä oli pieni järvi. Oikealle haarautui ladunpätkä, jota pitkin pääsi takaisin tielle. Risteyksen kohdalla Ilpo lysähti polvilleen ja valitteli selkäänsä. Kaksi hiihtäjää pysähtyi auttamaan ja nosti Ilpon pystyyn.

Raija käski Ilpoa odottamaan niillä sijoillaan, kun hän hakisi auton.

Kun hän palasi takaisin, sukset olivat hangessa pystyssä, mutta Ilpoa ei näkynyt missään.

Raija hätääntyi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ilpo oli harhaillut omille teilleen, mutta nyt hän ei tiennyt mistä suunnasta etsiä. Jalanjälkiä ei löytynyt, pakkasta oli viitisen astetta ja pian alkaisi hämärtyä.

Raija ajeli ympäriinsä ja pyysi vastaantulijoita levittämään sanaa: muistisairas mies on kadonnut hiihtovarustuksessa.

Lopulta hän ajoi poliisilaitokselle ja teki katoamisilmoituksen – hän ei soittanut hätäkeskukseen, koska oli liian hädissään ajatellakseen järkevästi.

Muistisairas ei katoa vaan on yleensä matkalla jonnekin. Muistisairaan lähimuisti pettää – päämäärä voi olla kirkkaana mielessä kotoa tai hoitolaitoksesta lähtiessä mutta unohtuu ensimmäisellä bussipysäkillä tai risteyksessä.

Muistisairas voi olla tietoinen siitä, että on eksyksissä, mutta on liian hämmentynyt tai häpeissään pyytääkseen apua. Jos tauti on ehtinyt pidemmälle, sairas ei enää tiedä olevansa sairas ja kuvittelee tietävänsä, mihin on menossa.

Hän luovii eteenpäin maailmassa, joka on muuttunut yhtäkkiä vieraaksi.

Raija jatkoi miehensä etsintöjä. Hän soitti läpi sairaalat ja kävi välillä kotona katsomassa, olisiko Ilpo palannut sinne.

Hän tunsi syyllisyyttä. Mitä lapset ajattelevat minusta, hän ajatteli. Jätin heidän isänsä metsään paleltumaan.

Sitten soi puhelin. Ilpon veljentytär soitti ja kertoi, että Ilpo oli heidän luonaan, parin kilometrin päässä katoamispaikasta. Oli kävellyt heille hiihtomonoissaan. Ovat tuomassa autokyydillä kotiin.

– On täysi mysteeri, miten hän osasi sinne. Jos hänelle nyt sanoisi, että mennään heille kylään, hän ei varmasti löytäisi perille, Raija sanoo.

Raija soitti heti poliisille. Poliisi oli käynyt katoamispaikalla mutta ei ollut ehtinyt aloittaa maastoetsintöjä.

Ilpo ei osannut kertoa jälkikäteen, miksi oli mennyt sinne minne oli.

Luvut ovat karuja
. Suomessa katoaa lähes kymmenen muistisairasta joka päivä. Viime vuonna muistisairauksiin liittyviä katoamisia ilmoitettiin poliisille 3 379 kappaletta. Määrä on viime vuosina kasvanut.

Tilastotieto perustuu hätäkeskuksissa tehtävään luokitteluun. Kun kadonneesta tulee tieto hätäkeskukseen, se sijoittaa tehtävän sille kuuluvaan tehtävälajiin ja välittää tehtävän poliisille. Muistisairaat ovat luokassa ”muistamaton tms.”.

– Luku sisältää käytännössä yksinomaan kadonneita muistisairaita, kertoo tilastot Sunnuntaisuomalaiselle koonnut ylikomisario Marko Heikkilä Poliisihallituksesta.



Todellisuudessa kadoksiin joutuvia muistisairaita on paljon enemmän, koska poliisin tilastoissa eivät näy ne tapaukset, joissa omaiset, naapurit tai hoitajat ovat löytäneet eksyneen omin neuvoin. Niiden tapausten määrää ei tiedä kukaan.

Ilpo ja Raija. Kuva: Akseli Muraja

Vertailun vuoksi: raiskauksia ilmoitettiin poliisille viime vuonna 1 272 kappaletta ja ryöstöjä 1 650. Poliisi siis joutuu jahtaamaan enemmän muistisairaita kuin rosvoja tai raiskaajia.

– Jos lapsia katoaisi sama määrä kuin vanhuksia, alkaisi hirveä rumba, ettei sama tapahdu uudestaan, sanoo asiantuntija Taina Laakso Muistiliitto ry:stä.

Perustuslaissa sanotaan, että kaikilla on sama ihmisarvo. Laakson mielestä tämä ei toteudu muistisairailla.

– Tilastot kertovat arvoistamme ja asenteistamme. Esimerkiksi kotihoidon oloja tiukennetaan koko ajan ja samalla sanotaan, että ihmisten pitäisi asua kotona pidempään. Yhtälö on mahdoton, Laakso sanoo.

– Kotona asumisesta pitäisi tehdä turvallisempaa, ja siinä kehittämistyössä pitäisi kuunnella muistisairaita, heidän läheisiään ja hoitajia.

Valtaosa kadonneista muistisairaista löytyy elossa. Yleensä vanhus katoaa hoitolaitoksesta tai kotoaan. Osa kadonneista löytyy nopeasti, läheltä ja hyvässä kunnossa, osaa etsitään päiväkausia. Jos niin sanottu lähietsintä ei tuota tulosta, yleensä poliisi turvautuu etsinnöissä Vapaaehtoisen pelastuspalvelun (Vapepa) apuun.

– Tällä menolla poliisi ja Vapepa hukkuvat näihin tapauksiin, Pasi Murto päivittelee.

Hän on Suomen Punaisen Ristin Asikkalan osaston puheenjohtaja ja Vapepan etsintäkouluttaja.

– Ihmiset asuvat yksin ja sairaudet lisääntyvät. Mikään laitos ei myöskään ole vankila. Valvomaton poistuminen voi olla vaikeaa mutta silti mahdollista, Murto sanoo.

Etsintöjä vaikeuttavat Murron mukaan epäluotettavat tuntomerkit.

– Jos kadonnut asuu yksin, kukaan ei tiedä, mitä hänellä oli päällään. Kumisaappaat ovat monta kertaa vaihtaneet väriä tai vaihtuneet Reinoihin.

Kun vanhus katoaa, jo kahden vuorokauden jälkeen todennäköisyys hänen löytämisekseen hengissä on pieni.

– Muistisairaita on löydetty hengissä jopa 3–4 päivän päästä. Mutta kyllä pari päivää on sellainen raja, että sen jälkeen etsintöjä vähennetään, jos mitään havaintoja ei ole. Silloin ihminen ei todennäköisesti ole hengissä, ellei ole pääsyt sateensuojaan ja löytänyt syötävää, Murto sanoo.

Ylikomisario Heikkilä painottaa, että Vapepa on poliisille kullanarvoinen lisä katoamistapauksissa. Hän sanoo myös, että katoamisia voitaisiin ehkäistä ja etsintöjä nopeuttaa teknologian avulla.

Monilla muistisairailla on käytössään turvapuhelin tai paikannuslaite. Pasi Murron mukaan teknologiasta on iso apu, mutta laitteet eivät korvaa ihmistä.

– Lähiomainen on hyvä olla. Jonkun täytyy ladata laitteen akku.

Etsijöillä voi myös olla pitkä matka katoamispaikalle.

– Jo tunnissa ehtii kauas, Murto sanoo.

Hiihtoreissu oli Raijan laskujen mukaan neljäs kerta, kun Ilpo joutui hukkaan. Sairaus oli edennyt vuosien 2016–17 aikana niin, että koko ajan sai olla varuillaan. Ilpo saattoi lähteä kävely- tai pyörälenkille ja päätyä lastensa vanhan koulun pihapiiriin tai Raijan äidin palvelukodin aulaan osaamatta kotiin.

Tuuri oli ollut matkassa. Raija oli saanut monta puhelua niin, että soittaja oli tuttava tai sukulainen, joka kertoi löytäneensä Ilpon lähiseudulta harhailemasta. Ennen hiihtoreissua hänen ei ollut tarvinnut ottaa yhteyttä poliisiin tai hätäkeskukseen.

Yöt alkoivat olla rauhattomia. Ilpo saattoi herätä kesken uniensa, vetää takin ylleen ja pyrkiä ulos. Se oli uuvuttavaa.

Tuli kevät 2017.
Eräänä päivänä Raija käväisi ruokakaupassa, ja Ilpo lupasi pysyä kotona. Kauppareissuista oli tullut vaivalloisia, jos Ilpo oli mukana. Tämä saattoi lähteä omille teilleen heti kun silmä vältti.

Kauppareissuun meni parikymmentä minuuttia. Kun Raija palasi kotiin, talo oli tyhjä. Ilpon takki ja kengät puuttuivat.

Pian Raija sai puhelun naapuriltaan. Tämän sukulainen ajoi taksia ja oli nähnyt Ilpon kävelemässä kadulla paljain päin. Ulkona satoi räntää.

Raija lähti etsimään mutta palasi tyhjin käsin. Sitten puhelin soi taas. Vieras pariskunta oli löytänyt eksyneen näköisen miehen erään koulun pihalta hakiessaan lapsiaan. Tämä oli kertonut vaimonsa nimen, ja oikea numero oli löytynyt numeropalvelusta. Pariskunta toi Ilpon kotiin.

Nyt riittää, Raija ajatteli. Tämä ei voi jatkua näin.

Hän muisti sukulaisensa, jolta oli karannut koira. Kun se löytyi, sille laitettiin gps-panta, jotta voitiin seurata, missä koira liikkuu.

Raija meni it-tarvikkeita myyvään kauppaan ja kysyi, osattaisiinko siellä auttaa häntä.
 

Tietokoneliikkeestä ei löytynyt apua, mutta sieltä kehotettiin etsimään ihmiselle sopivaa laitetta verkkokaupoista. Sellainen löytyikin.

Huhtikuussa 2017 laite tuli postipaketissa. Se on digitaalisen rannekellon näköinen paikannuslaite, jota Ilpo pitää oikeassa ranteessaan. Ranneke on nahkaa, näyttö on kolhiintunut jossakin – Ilpo ei muista missä.

Ranneke on yhteydessä sovellukseen, jonka Raija asensi älypuhelimeensa. Sovelluksella Raija piirsi kotitalonsa ympärille halkaisijaltaan sata metriä olevan reviirin, turvarajan. Jos ranneke ylittää rajan, Raijan puhelin hälyttää. Laite käyttää satelliittipaikannusta, joten se on hyvin tarkka.

Raijaa ihmetyttää
se, ettei hänen kotikaupunkinsa terveyspalveluista ollut apua laitteen hankinnassa. Paikannuslaitteista ei osattu kertoa, eivätkä kaupunki tai valtio osallistu laitteiden kustannuksiin.

– Ajattele, diabeetikoille ja vanhuksille on apuvälineitä, jotka korvataan. On turvapuhelinta, pyörätuolia ja kävelysauvaa. Mutta muistipotilaille ei ole mitään, Raija sanoo.

Pariskunta saa eläkkeen päälle hoitotukea 320 euroa kuukaudessa verottomana. Omaishoitajan tuesta jää käteen 450 euroa.

Paikannuslaite ja -sovellus maksetaan omasta pussista. Raija maksoi rannekkeesta kaksisataa euroa, käyttö maksaa kahdeksankymppiä kolmelta kuukaudelta.

Hinnan lisäksi paikannuslaitteeseen liittyy eettinen pulma. Muistisairaallakin on itsemääräämisoikeus eli oikeus vaikuttaa omaan hoitoonsa ja tulla kuulluksi. Onko siis moraalisesti oikein, että puoliso näkee koko ajan, missä toinen liikkuu?

Raijan onneksi Ilpo ei vastustellut rannekkeen pitämistä vaan ymmärsi, että siitä on hyötyä.

Laitteen kustannukset taas ovat pieni hinta siitä, että Raija voi nukkua yönsä rauhassa.

– Ajattelen niin, että asutaan kotona niin pitkään kuin mahdollista. Paikannuslaite, hoitojaksot ja muu yhteiskunnan tuki helpottavat. Tässä on pakko ajatella myös omaa jaksamista.

Raija ja Ilpo istuvat vierekkäin sohvalla. Ilpo kääntyy katsomaan vaimoaan.

– Samanlainen nöpönenä sinulla on vieläkin, hän sanoo.

Raijaa naurattaa. Hän on kiitollinen siitä, että Ilpo on sairaudestaan huolimatta säilyttänyt huumorintajunsa. Moni muistisairas saattaa käyttäytyä arvaamattomasti ja väkivaltaisestikin, mutta Ilpo on pysynyt enimmäkseen hyväntuulisena.

Raija sanoo, että Ilpo ymmärtää, mikä hänen sairautensa on, vaikkei osaakaan itse selittää millaista muistin pätkiminen on.

– Kysyin Ilpolta hiljattain, ymmärtääkö hän, että minä olen nyt hänen hoitajansa, eikä häntä voi jättää hetkeksikään yksin. Hän sanoi ymmärtävänsä. Siksi hän lähtee nykyisin mielellään intervallihoitoihin, vaikka alussa vastustus oli kovaa. Hän tietää, että minäkin tarvitsen vapaa-aikaa.

Sairauden hyväksyminen vei Raijalta vuosia. Nykyään hän yrittää huolehtia siitä, että pariskunnan sosiaalinen elämä jatkuu mahdollisimman tavallisena. Tuttavien kanssa voi istua iltaa ja teatterissa käydä kuten ennenkin, vaikka joukossa on muistisairas.

– Se on sairaus siinä missä fyysinen sairauskin. Kun sen on selvittänyt itselleen, sen jälkeen voi puhua siitä ja ottaa vastaan apua.

Raija vilkuttaa miehelleen
Muistituvan ovella ja palaa autoonsa. Ilpo hymyilee ja jää pöytään istumaan.

– Hyvältä tuntuu. Tiedän, että Ilpo on hyvissä käsissä, Raija huokaa.

Hän käyttää viikoittaisen kahden tunnin vapaansa yleensä käymällä ruokaostoksilla ja vesijumpassa.

Äskettäin Raija tajusi, ettei ole suunnitellut elämäänsä kovin pitkälle. Hän päivitteli tyttärelleen, että kolmen vuoden päästä hän ja hänen miehensä ovat jo seitsemänkymppisiä.

– Silloin tytär sanoi, että äiti hyvä, ei isä enää silloin ole kotona.

Se pysäytti. Siihen asti Raija oli ajatellut, että Ilpon paikka ei ole hoitokodissa. Nyt hän alkoi miettiä, että ehkä se ei olekaan niin paha vaihtoehto. Kotona muistisairas voi tuskastua siihen, ettei kykene suoriutumaan entisistä velvollisuuksistaan. Joku muu huoltaa auton ja luo lumet.

Mutta hoitokodissa hän on samalla viivalla muiden kanssa – entisiä velvollisuuksia ei ole.

– Joskus tulee se olo, että miksi meille kävi näin. Onneksi olen positiivinen luonne. Jos koko ajan ajattelee negatiivisesti, elämä on paljon vaikeampaa.

Raija, Ilpo, Eine ja Irma esiintyvät oikeilla etunimillään. Heidän suku­nimiään tai asuinpaikkaansa ei kerrota heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.

Janne Laitinen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi