Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Luonto

Luontokuvaaja Jussi Murtosaari yritti yli 20 vuotta ennen kuin sai kuvattua harvinaisen perhoslajin - aiemmat epäonnistumiset aiheuttivat jopa alakuloa ja ruokahaluttomuutta

Odotetun kohtaamisen epäonnistuminen aiheutti viikon alakulon ja kahden viikon ruokahaluttomuuden.

Etelänpäiväkiitäjä Suomen saaristomaisemissa. Kuva: Jussi Murtosaari

Minulla on hyvin vaikea historia etelänpäiväkiitäjän kanssa. Ensikohtaaminen oli jo syksyllä 1995. Lajia oli vaeltanut Suomeen tavallista runsaammin ja olin enemmän kuin innokas näkemään kiitäjän.

Vierailin joskus syyskuussa vanhempieni luona ja yhtäkkiä kiinnitin huomioni ikkunan takana olevaan kukkalaatikkoon, jossa pörräsi värikäs otus: etelänpäiväkiitäjä! Ryntäsin pihalle, mutta juuri päästessäni nurkan taakse näin perhosen lähtevän.

Odotetun kohtaamisen epäonnistuminen aiheutti viikon alakulon ja kahden viikon ruokahaluttomuuden.

Kului 11 vuotta. Syksyllä 2006 etelänpäiväkiitäjällä oli kaikkien aikojen massaesiintyminen Suomessa. Nyt onnistuin niitä muutamaan kertaan näkemäänkin. Kohtasimme Ahvenanmaalla ja Kotkassa, mutta nähdä ja saada kuva ovat kaksi aivan eri asiaa. Jäin taaskin ilman kuvia. Homma alkoi jo hieman harmittaa.

Onneksi seuraava kohtaaminen oli jo yhdeksän vuoden kuluttua. Utössä syksyllä 2015 pääsin jo lähelle tavoitettani.

Sain vihjeen kukkapenkistä, jonka viimeisissä kukkivissa syriköissä vieraili etelänpäiväkiitäjä melko säännöllisesti. Oli lokakuun ensimmäinen päivä, kun tiemme näille kukille osui samalle hetkelle. Otin pari, ehkä liiankin innokasta, askelta kohti ruokailevaa perhosta. Ehdin laukaista kameran kahdesti ennen kuin otus otti siivet alleen ja katosi. Molemmat kuvat jäivät epätarkoiksi ja mieli matalaksi.

Vuosia 20, ruutuja kaksi ja molemmat epätarkkoja – loistavaa Jussi!

Eteläisiä vieraita. Yleensä ohdakeperhonen väistyi lopulta päiväkiitäjän tieltä. Kuva: Jussi Murtosaari

Utö 24.9.2019, kello 16.18, pilvinen iltapäivä, meidän kämpän terassi. Kyttäilen pihan ruusupensaita lintujen toivossa. Välillä punarinta käy tiksuttamassa kuvaajalle, toisinaan puskissa pyörähtää hippiäinen tai tiltaltti, pari kertaa sinitiainenkin. Aika tylsää.

Reunimmaisessa pensaassa on vielä pari kukkaa ja yhtäkkiä olen näkevinäni niissä jotain liikettä. Siirrän objektiivin kukkaan ja katson etsimen läpi suurentuvaa kohdetta. Samassa adrenaliinitaso pomppaa pilviin: kukalla pörrää etelänpäiväkiitäjä! Perhonen on samalla tasolla ja täysin minusta poispäin.

Ehdin ottaa muutaman hätäisen ruudun ennen kuin perhonen katoaa – yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Etsinnöistä huolimatta sitä ei enää löydy.

Nyt minulla oli lajista kuitenkin kuva, tosin sen takapuolesta.

Aamupalan jälkeen lepäävä etelänpäiväkiitäjän naaras kätkee kauniit takasiipensä. Kuva: Jussi Murtosaari

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ja päätin aloittaa päivän kierroksen naapurin kukkapenkin kautta.

Kello 8.45 koko reissun loppuohjelma meni uusiksi: syrikkäpuskassa hääri nälkäinen etelänpäiväkiitäjä. Seuraavat kaksi päivää menikin lähes kokonaan etelänpäiväkiitäjän touhuja seuraillessa ja kuvatessa. Onneksi koko naapuritalo oli tyhjillään, joten kuvaajien ja muiden innokkaiden ihailijoiden touhut eivät päässeet asukkaita häiritsemään.

Iltapäivän lämpimimpinä tunteina paikalla oli perhosia suorastaan ruuhkaksi asti. Kukilla, tai ainakin niiden lähellä, nähtiin amiraali, nauris-, sitruuna-, neito- sekä ohdakeperhosia ja ainakin kaksi eri etelänpäiväkiitäjää.

Nyt on siis minullakin kuvia etelänpäiväkiitäjästä. Noina kahtena päivänä kuvia tuli noin 2 500, joista säästin noin 1 400.

Jussi Murtosaari
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi