Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Luonto

Mäntykiitäjän toukka on mainio näky kotipihassa - kuva

Luontokuvaaja nappasi kuvan myös matarakiitäjästä

Täysikasvuinen mäntykiitäjän toukka on lähes kymmensenttinen komistus. Kuva: Jussi Murtosaari

Päiväaktiivisia kiitäjiä on meillä tavattu vain kolme lajia.

Kuusama- ja ruusuruohokiitäjä muistuttavat ulkonäöltään hieman kimalaista. Tämä on niiden kannalta hyvä naamioasu.

Molemmat lajit ovat lennossa kesäkuussa ja osin vielä heinäkuun alkupuolella. Niille maistuu erityisen hyvin mäkitervakko, mutta lajeja tapaa myös metsäkurjenpolvilta, voikukilta ja varsin usein kotipihan syreeneiltä.

Ruokaillessaan perhoset lentävät paikallaan, mutta varmistavat tarttumalla etujaloillaan kukkaan, ettei tuuli tee liikaa kiusaa kesken aterian.

Kolmas Suomessa ajoittain esiintyvä päiväkiitäjä on eteläinen vaeltaja, isopäiväkiitäjä.

Useimmista yöperhosista ei vielä kukaan ole onnistunut saamaan aitoja luontokuvia.

Laji pystyy myös lisääntymään Suomessa ja voi toisinaan olla jopa kohtalaisen runsas syksyllä. Viimeinen hyvä esiintymä oli vuonna 2005.

Päiväkiitäjät ovat luontokuvaajan kannalta ryhmän ehkä helpoimpia kohteita. Öinen kiitäjien tarkkailu onkin jännittävää puuhaa. Lento alkaa heti hämärän laskeutuessa ja on parhaimmillaan alkuillasta. Keskiyöllä perhoset ruokailevat vähemmän, mutta juuri ennen aamun sarastusta käydään vielä pikaisella aamupalalla.

Matarakiitäjä on lajeista vähiten valonarka ja sen voi hyvällä onnella tavata lennossa jopa päivällä.

Matarakiitäjä ruokailee voikukalla. Toisinaan tähän lajiin törmää myös päivällä. Kuva: Jussi Murtosaari

Kiitäjien joukkoon mahtuu monia harvinaisia, eteläisiä vaeltajia, pysyvästi Suomessa eläviä lajeja on toistakymmentä.

Suomen suurikokoisin perhonen on pääkallokiitäjä, joka on meillä vain eteläinen harhailija. Suurimpien yksilöiden siipiväli on noin 13 senttiä.

Kookkain vakituinen perhoslajimme on sekin kiitäjä. Suurimmat kotimaiset syreenikiitäjänaaraat saavuttavat noin 12 sentin siipivälin.

Lajien yöaktiivisuus vaatii kuvaamiseen useimmiten salamavaloa, vaikka nykykamerat toimivat jo hyvinkin hämärissä oloissa.

Lepäävän poppelikiitäjä. Kuva: Jussi Murtosaari

Aikuisena paastoavia lajeja on meillä neljä. Paasto tulee siitä, kun poppeli-, haapa-, lehmus- ja silmäkiitäjien imukärsä on surkastunut.

Lajeista mikään ei ole erityisen harvinainen, mutta niihin törmää kuitenkin vain sattumalta. Perhosharrastajat houkuttelevat yöperhosia erilaisilla valoilla ja niiden avulla näitäkin kiitäjiä pääsee näkemään. Toisinaan voi kuitenkin törmätä myös päivälevolla olevaan kiitäjään ja silloin kannattaa kaivaa kamera esille.

Useimmista yöperhosista ei vielä kukaan ole onnistunut saamaan aitoja luontokuvia, joten kaikki otokset ovat arvokkaita todistekappaleita yöperhosten elintavoista. Useimmiten kuvaaminen onnistuu helposti, sillä yöperhoset eivät yleensä pysty lentämään ilman pientä lihastensa esilämmittelyä. Ennen lentoonlähtöä ne värisyttävät itseään.

Öinen kiitäjien tarkkailu on jännittävää puuhaa.

Kiitäjät tunnistaa helposti jo muodonvaihdoksen aiemmissakin vaiheissa. Toukkien tuntomerkki on peräsarvi, joka löytyy kaikilta lajeilta pikkukiitäjää lukuun ottamatta.

Monet lajeista ovat suurikokoisia, mikä koskee myös niiden toukkia. Kotipihan jaloangervolla aterioiva täysikasvuinen syreenikiitäjän toukka onkin melkoinen näky. Nakin kokoinen vihreä ja raidallinen toukka on varustettu lähes parisenttisellä peräsarvella. Upea näky on kuitenkin täysin vaaraton.

Koteloituessaan kiitäjien toukat kaivautuvat pintamaahan, jossa ne viettävät myös talven.

Jussi Murtosaari
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi