Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Luonto

Kolumni: Martti, lähtisitkö kanssani omenapuukauppaan?

Olen jättänyt pitkiä jäähyväisiä omenapuuvanhuksille. Niille kahdelle, joiden kukat, hedelmät ja lempeät varjot ovat olleet puutarhan sielu.

Viikkokausien kuivuus ja kuumuus ja suuri sato olivat niille liikaa. Ne tulivat tiensä päähän muutaman viikon välein. Se tapahtui lempeästi. Illalla helteisen auringon laskiessa kuului hidas, vaimea rahina, ja puun paksuin haara antoi hiljaa periksi, vaipui kohti nurmea, repesi tyvestä.

Vain joidenkin viikkojen kuluttua oli toisen puun vuoro.

”Juttelevatko ne keskenään”, ihmetteli tytär.

”Ne ovat kuin vanha pariskunta”, minä sanoin. ”Kuin mummi ja vaari, muistatko." Useinhan käy niin, että kun toinen lähtee, lähtee pian myös toinen. Uskon että puutkin puhuvat keskenään juuriensa rihmastoilla. Kommunikoivat tavalla, jota ihminen ei vielä täysin ymmärrä.

Suren. Miten tyhjältä piha pian näyttääkään. Vaan voi ihmettä! Revenneet oksanhaarat jäivät sen verran runkoon kiinni, että lehdet ja raakileet eivät vielä nahistuneetkaan. On kuin puut tahtoisivat vielä melkein maahan romahtaneinakin kantaa viimeisen sadon, vaikka repeämä paljastaa rungon olevan jo sisältä laho.

Niin saamme vielä kerran nauttia niiden hedelmät, lähtölahjan. Tuoremehupuristin ulvoo, kullanvärisenä kuultava hillo kuplii kattilassa täyttäen keittiön makealla, yltäkylläisellä sadonkorjuun ilolla.

Elokuun aamuina istun verannalla ja katselen rosoisia oksia joilla lapset kiipeilivät ja ratsastivat, joihin riippukeinu solmittiin. Jostakin pulpahtaa tuokiokuva helteisestä iltapäivästä, lasten kipittävät askeleet naapuriin, valo puikkelehtimassa lehtien lomitse riippukeinussa torkkujan silmäluomille. ”Voisitko tuoda mulle tänne sen runokirjan”, minä huutelen laiskasti omenapuun varjoista, ja mies alkaa nauraa: ”Sä kuulostat ihan joltain Ylpeydeltä ja ennakkoluulolta.”

Kouluunlähdöt kypsyvien omenoiden tuoksussa. Vuosi vuodelta yhä pitkäkinttuisemmat lähtijät. Eivätkä omenasyksyjen ketjussa ole kulkeneet ainoastaan meidän jälkeläisemme, vaan myös sen rintamamiehen, joka tämän talon rakensi ja oletettavasti myös istutti nämä puut.

Haikeus. Että puun ikä on yhtä pitkä tai lyhyt kuin ihmisen. Että en voi isollakaan rahalla saada sitä, että näkisin puuntaimen vielä varttuvan noin vanhaksi. Aikani loppuu kesken (mutta silti arvaan, että jo ensi keväänä otan Martti Lutheria käsikynkästä ja kävelen kaikkia maailmanloppuja uhmaten omenapuukauppaan).

Kiitollisuus. Että toukokuussa sain yhdessä kimalaisten kanssa humaltua hyökyvistä vaaleanpunaisista kukkamainingeista aavistamatta, että se olisi näiden puiden viimeinen kerta.

Tai ehkä sittenkin aavistin.

Muistan erään taianomaisen iltahetken, jonka talletin sydämeeni runon kaltaisena:

Tuuli nousee,

yhtäkkiä ilmassa terälehtien pilvi

leijuu

piteneville varjoille.

Kirjoittaja on heinolalainen toimittaja.

Kaisa Hako
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat:

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi