Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Ihmiset ja ilmiöt

Asikkalassa asuva Rauno Väntsi muistaa yhä pakomatkansa pikkupoikana keskellä sodan melskeitä

Itsenäisyyspäivällä on Rauno Väntsille suuri merkitys, sillä hän oli yksi sodan jalkoihin joutuneista evakkolapsista. Väntsi oli kesällä 1944 vasta 7-vuotias, kun hän joutui 4-vuotiaan pikkuveljensä kanssa pommituksissa Karjalassa eroon äidistään. Siitä alkoi pitkä taival.

Eläkkeellä oleva rehtori Rauno Väntsi muistaa 75 vuotta sitten tapahtuneelta pakomatkaltaan monia yksityiskohtia: "Olisimme voineet kuolla sillä matkalla monta kertaa." Kuva: Katja Luoma

Asikkalalainen Rauno Väntsi muistaa yhä hetken, kun hänen piti seitsemänvuotiaana ampua kotipihan eläimiä Karjalassa. Oli kiire lähteä karkuun. Elettiin kesää 1944, jatkosodan kiivasta aikaa. Kyynel nousee Väntsin silmään vieläkin, kun hän kertoo tapahtumasta.

– Olin ampunut paljon luodikolla, eli osasin ampua, mutta ne olivat rakkaita eläimiä. Se tuntui tosi pahalta.

Käsky lähteä oli tullut 18.6.1944 kello 15. Sotilas oli tuonut Siirtolan tilan pihapuuhun punaisen lapun, jossa luki, että iltakahdeksaan mennessä piti olla Viipurin toisella puolen. Karjaa ei saanut ottaa mukaan. Sodan äänet kaikuivat jo Johanneksesta.

– Isän veljen piti tulla ampumaan karja, mutta hän ei enää siinä vaiheessa saanut lähteä Koivistosta rannikkotykistöstä.

Rauno Väntsi joutui ampumaan perheen karjan pihalle vain 7-vuotiaana evakkomatkalle lähdettäessä. Kuva: Katja Luoma

Evakkoon lähteneet saapuivat Aution kylään, jossa oli runsaasti sotilaita ja sotilasajoneuvoja valmiina lastaukseen. Eräs mummo pienen tytön kanssa ei halunnut lähteä, mutta heidät haettiin mukaan väkisin kantaen.

Väntsi muistaa, kuinka pommikoneita lensi laivueena ja maataistelukoneetkin lähenivät. Taivas jylisi. Aseet paukuttivat, pommeja putoili.

– Koneet tulivat ylitsemme. Isäni veljen vaimolla, Heli-tädillä oli puukärrit, jotka säikähtänyt hevonen veti metsään nurin ja ihan solmuun.

Ihmiset ryntäilivät ympäriinsä ja yrittivät suojautua kuka minnekin. Osa autoista pääsi matkaan, osa räjähti. Rauno Väntsin äiti ja mamma etsiskelivät tavaroita. Väntsi juoksi neljävuotiaan pikkuveljensä kanssa piiloon kivien taakse.

Äiti huhuili poikia, mutta ei löytänyt näitä. Hän arveli, että pojat olivat päässeet jonkun paikalla olleen kuorma-auton matkaan. Pakoon päässeet ihmiset jatkoivat matkaansa, mutta pojat jäivät piiloon.

Kun tilanne oli ohi, pojat etsiskelivät perhettään, mutta ketään ei näkynyt. He lähtivät kulkemaan kotipihalle päin.

– Menimme vanhaan piilopaikkaamme pellon ja metsän välissä olevalle lähteelle, sillan alle.

Rauno ja Tarmo Väntsi Heli-tätinsä kanssa kotipihalla vähän ennen toista evakkomatkaa. Kuva: Rauno Väntsin kotialbumi

Tuli yö ja pimeää. Pojilla oli vilu ja nälkä. He kuulivat ihmisten kulkevan matkan päässä ohitse. Isoveli käski pikkuveljen olla hiirenhiljaa, koska vaikutti siltä, että kulkijat eivät olleet suomalaisia. Myöhemmin sotilaita kulki eteenpäin lisää.

Sitten kuin ihmeen kaupalla kaksi suomalaista sotilasta löysi pojat ja otti heidät mukaansa. Toinen sotilaista kävi leikkaamassa poikien kotipihalle ammutusta lehmästä lihaa mukaan.

– Minulla oli kaksi leipää, kilo voita ja vähän suolaa repussa. Ei se kauan riittänyt. Söimme suolaheinää ja kaikkea, mitä maasta sattui löytymään.

Kahden sotilaan ja kahden pikkupojan taival eteni Korpelanjoen yli. Väntsi muistaa, että vain toinen sotilaista oli uimataitoinen, eivätkä pojatkaan osanneet uida. Yli kuitenkin mentiin. Matka jatkui pitkän aikaa venäläisten takaa Vuoksenrannalle. Matkaa he kulkivat pitkälti ryömien.Tuli vatsakipua, ripulia ja oksetti.

Väntsi on myöhemmin tutkinut karttoja ja merkinnyt mahdollista reittiä ylös.

Rauno Väntsi kertoo, että hänen pikkuveljensä ei muista tapahtuneista mitään, eikä halua niistä puhuakaan. Väntsi itse on käynyt hypnotisoijalla kolmesti sekä psykologin luona puhumassa tapahtuneista.

– Luonto hoitaa niin, että pikkulapsi voi unohtaa järkyttävät tapahtumat, kuten tulipalot tai onnettomuudet kokonaan. Pikkuveljelleni nousi matkalla kova kuume.

Rauno ja pikkuveli Tarmo Väntsi kivien luona lähellä kotipihaansa Korpelan tilalla. Kuva: Rauno Väntsin kotialbumi

Pikkupoikien matkanteon edetessä ajantaju katosi. Yöllä ja päivällä ei ollut eroa. Konetuliaseiden äänet pakottivat välillä pysähtymään ja suojautumaan.

Oli maantietä, metsää ja rautatietä. Erityisen hyvin Väntsin mieleen on jäänyt leveän vesistön ylitys tukin avulla.

– Väsyneiden sotilaiden piti viedä yli meidät pojatkin.

Sodan melske ja tulitukset kuuluivat taustalla, kun matkalaiset pääsivät rannan tuntumaan.

– Kun jalat ottivat pohjaan, voimat eivät tahtoneet enää riittää. Miehet kysyivät meiltä, minkä laulun osaisimme. Vastasimme, että Eldankajärven jää. He irrottivat minulta paidanhihan, sitoivat sen kepinnokkaan ja käskivät meidän ryhtyä laulamaan oikein kovaa.

Pojat lauloivat. Laukauksia. Sitten joku huusi edestä, että siellä on suomalaisia lapsia. Enempää Väntsi ei siitä hetkestä muista vaan arvelee pyörtyneensä. Vastassa olleet suomalaissotilaat veivät huonokuntoiset pojat Lappeenrantaan Sulo Pukin taloon, jossa lotat ottivat pojat hoitoonsa. Myös paikalla ollut lääkäri hoiti poikia, joilla oli muun muassa paiseita ja tulehtuneet takapuolet. Väntsi muistaa lääkärin paksut kulmakarvat.

– Myöhemmin olemme kuulleet, että meitä hoiti sotilaslääkäri J.K. Klemola. Hänen sukulaisensa otti minuun yhteyttä, Väntsi kertoo ja näyttää kopiota tummakulmaisen lääkärin valokuvasta.

Rauno Väntsi äitinsä Aili Väntsin sylissä. Kuva: Rauno Väntsin kotialbumi

Väntsi sanoo hiljaisella äänellä, että ei tiedä, mitä kahdelle pojat pelastaneelle sotilaalle kävi.

– Olisin halunnut kiittää heitä, mutta ehkä heidät ampui vihollinen takaa tai omat edestä.

Veljesten sijoituspaikaksi oli merkitty Ulvila. Heidän kaulaansa laitettiin nimilaput ja pojat pantiin junan matkaan. Lapsilla ei ollut vieläkään mitään tietoa vanhemmistaan tai mammastaan.

– Tuntui ikävältä, että Ulvilassakaan äiti ei ollut vielä meitä vastassa.

Perillä Ulvilassa pojat vietiin kansakoululle ja pantiin halkolaatikon päälle istumaan. Yöksi he saivat armeijan vilttejä, joiden väliin saattoi käydä nukkumaan. Väntsi kertoo, että veljekset viettivät halkolaatikon päällä viikon.

– Yhtenä päivänä eteemme tuli lotan kanssa ystävällinen vanha invalidi, Väntsi sanoo. Ääni sortuu hetkeksi, kun hän liikuttuu jatkaessaan:

– Mies sanoi: ”Nämä ovat minun poikiani, missä teidän vanhempanne ovat?”

Mies otti pojat mukaansa ja kuljetti heidät lossilla joen yli. Poikien sijoituspaikka oli Prehtin talo, jossa oli paljon huoneita. Talossa oli vanhaisäntä ja -emäntä, kolme aikuista tytärtä ja vanhapoika Huugo, joka pojat oli hakenut. Poikien kertoessa hurjasta matkastaan linjojen läpi emäntä toisteli: ”Herra siunakkoon!”

Prehtin talossa Rauno Väntsi pääsi tutustumaan myös kirjahyllyyn. Talonväki sai selville, että poika oli jo seitsemänvuotias ja osasi lukea. Hänet päätettiin laittaa kouluun. Siellä Rauno Väntsiä pyydettiin myös kertomaan kokemuksistaan muille.

Rauno Väntsillä on tallella jakkara, jonka hän teki pikkupoikana koulussa. Kuva: Katja Luoma

Poikien katoamisesta lähtien äiti oli yrittänyt etsiä lapsiaan, ja isä ja veljensä olivat yrittäneet etsiä perheitään. Kun mitään ei kuulunut, perheenjäsenet alkoivat epäillä toistensa kuolleen.

Eräänä syyskuisena päivänä äiti ja mamma sitten seisoivatkin poikien edessä kuistin rapuilla. Äiti painoi poikia itseään vasten ja päivitteli, miksi ei ollut saanut mitään tietoa. Kaikki itkivät.

Huugo lähti ottamaan selvää, miksi tieto ei ollut kulkenut, vaikka asiaa oli kyselty viikoittain. Väntsi kertoo, että kävi ilmi, että Ulvilan siirtoväenhuollon esimies oli viinaanmenevä, ei löytänyt sukulaisia ja joi rahat, jotka sai.

Tapahtumien aikaan Väntsin perheen isä oli ollut vielä rintamalla. Sieltä päästyään hän oli etsinyt perhettään tuloksetta.

Äiti sai lopulta selville, että isän sotilaspäivärahat eivät olleetkaan menneet Ulvilaan vaan Noormarkkuun, josta ne oli nostettu. Perheenjäsenet löysivät vihdoin toisensa ennen joulua.

– Isällä oli jo ollut hätä, että olisimme kuolleet pommituksessa, Rauno Väntsi sanoo.

Evakkoperhe oli taas yhdessä ja alkoi rakentaa uutta elämäänsä Sipoon ja Järvenpään rajalle. Rakennustyö oli rankkaa.

– Me lapsetkin olimme mukana kaatamassa rakennuspuita justeerilla. Olimme ihan poikki.

Rauno Väntsi vanhempiensa Sulo ja Aili Väntsin sekä pikkuveljensä Tarmo Väntsin kanssa 1940-luvun alussa. Kuva: Rauno Väntsin kotialbumi

75 vuotta myöhemmin Rauno Väntsi istuu pöydän äärellä ja kertoo tarinaansa. Tarkasti mieleen piirtyneet yksityiskohdat saavat yhä tunteet pintaan.

– Eivät ne unohdu koskaan, hän sanoo.

Rauno Väntsin puoliso Reeta Väntsi on kuullut miehensä tarinan lukuisia kertoja. Hän uskoo, että tapahtumat ovat tosia.

– Kyllä seitsemänvuotiaana koetun muistaa. Itse olin vain neljän vanha kun lähdimme evakkoon ja muistan silti kaiken, Reeta Väntsi sanoo.

Rauno ja Reeta Väntsi ovat kulkeneet yhdessä 70 vuotta. Kuva: Katja Luoma

Väntsit tapasivat toisensa aikoinaan opintojen parissa.

– Heinolan seminaarissa istuimme vierekkäin vuonna 1959, Reeta Väntsi kertoo.

Rauno Väntsi teki elämäntyönsä rehtorina. Perheeseen kuuluu myös kaksi lasta ja kolme lastenlasta.

Evakkotarinansa Väntsi on kertonut monelle kuulijakunnalle, kuten sotaveteraaneille.

– Monet ovat itkeneet kuulemaansa.

Lähteenä on käytetty Rauno Väntsin tuoreen haastattelun lisäksi hänen kirjoittamaansa 25 sivun kertomusta evakkotaipaleesta.

Milja Kungas
milja.kungas@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi