Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Ihmiset ja ilmiöt

Lahtelainen Pia Parikka löysi lohdun perheestään ja vertaistuesta, kun esikoispoika teki itsemurhan

Pia Parikan elämä tuntuu eräänlaiselta Via Dolorosalta, sillä suru on seurannut toistaan. Asioista puhuminen on auttanut selviytymään.

Pia Parikan esikoispoika on haudattu Levon hautausmaalle. Parikan lapsenlapsi oli kysynyt joskus sedältään, mikä on hänen lempivärinsä. "Hän oli vastannut, että taivaansininen. Tuon yleensä taivaansinisen kynttilän, mutta tänään mukana on punainen. Mutta sehän on rakkauden väri." Kuva: Katja Luoma

Yksikin suru riittää lannistamaan ihmisen. Kun murheita kasaantuu yksi toisensa perään, taakka voi olla liian raskas kantaa. Lahtelaisen Pia Parikan kärsimystie on ollut pitkä, mutta hän jaksaa yhä uskoa elämään.

Ensimmäinen kolhu tuli jo kolmikuisena, kun Pia Parikan äiti jätti hänet.

– Mummo ja pappa kasvattivat minut. Äidilleni olen aina ollut huono. Nykyään emme ole enää tekemisissä. Tiedän, kuka isäni on, mutta olen tavannut vain kerran.

Keravalla vuonna 1958 syntynyt Parikka tunsi lapsena olevansa häpeäpilkku.

– Mammallekin huomauteltiin, kuinka sinä tuota äpärää kasvatat. Koulussa minua kiusattiin.

Ujolla ja aralla tytöllä oli tiukka kuri, ja hän teki isovanhempiensa luona paljon töitä. Pappa oli kuitenkin tytön turva-aikuinen. Pappa lohdutti, kun pikku-Piaa itketti.

Kyyneleitä on virrannut vuosien varrella, mutta sekä itku että puhuminen puhdistavat oloa, Pia Parikka tietää. Kuva: Katja Luoma

Papan kuolema oli pikkutytölle kova isku

Kun Pia Parikka oli 12-vuotias, hän luki lehdestä musertavan uutisen. Jonkin matkan päästä oli löytynyt kuollut mies. Muutamaa päivää aiemmin kadonnut pappa oli halunnut päättää päivänsä itse. Kävi ilmi, että hän oli ollut vakavasti sairas ja saanut vain kolme kuukautta elinaikaa.

– Papan kuoleman jälkeen elämä muuttui rankemmaksi. Mammalla ei ollut varaa pitää taloa.

Pia Parikka muutti 16-vuotiaana mammansa kanssa Lahteen, jossa oli sukua. Parikka oli hyvä koulussa ja olisi halunnut sairaanhoitajaksi.

– Isäni oli ekonomi ja äitini naimisissa varatuomarin kanssa, mutta kumpikaan ei halunnut maksaa koulutustani. Mammallani ei ollut varaa. Niinpä hain töitä, ja pääsin kauppaan. Olin muun muassa lihamyyjän opissa.

Eräänä vappuaattona Pia Parikka kohtasi miehen.

– Lähdin hänen matkaansa, ja sillä tiellä olen edelleen. Olin 19-vuotias kun tapasimme. Kolmen viikon kuluttua tapaamisesta kihlauduimme ja puolen vuoden päästä menimme naimisiin.

Perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta, kaikki 1980-luvulla. Lastenlapsiakin on jo.

Elämän synkissä käänteissä perhe ja vertaistuki ovat olleet Pia Parikalle valtavan tärkeitä. Hän toimii vapaaehtoistyöntekijänä Päijät-Hämeen Mielenterveysomaiset Finfami ry:ssä. Kuva: Katja Luoma

Perhe menetti lamassa kotinsa

Elämä ei ole päästänyt Parikan perhettä helpolla. Lama kouraisi 1990-luvulla ja kaatoi Pia Parikan aviomiehen yrityksen. Pari joutui velkasaneeraukseen kymmeneksi vuodeksi.

– Kaikki muuttui yhdessä yössä, ja pankki myi talon pois. Siinä me seitsemänhenkinen perhe ihmettelimme, minne mennä. Onneksi kaupungilta järjestyi asunto. Miehelleni menetys oli kova paikka. Sen jälkeen hän meni puoleksi vuodeksi Kazakstaniin humanitääriseen työhön.

Vuosien varrella Parikalla itsellään ja hänen läheisillään on ollut uupumista ja mielenterveysongelmia.

Yksi kovimmista kolauksista tapahtui toukokuussa 2013. Parikan vanhin poika teki itsemurhan 33-vuotiaana. Kuolemaa oli ensin luultu sairauskohtaukseksi, mutta totuus kävi ilmi tutkimusten jälkeen neljä kuukautta myöhemmin.

– Hän oli lahjakas ja taiteellinen, valmistui Muotoiluinstituutista. Hän rakasti veljensä lapsia ja pelleili näiden kanssa, Pia Parikka muistelee esikoistaan.

– Vähän ennen itsemurhaa hänen parisuhteensa oli päättynyt eikä hänellä ollut töitä. Mielenterveysongelmansa hän piilotti, ei ollut puhunut niistä. Jälkeenpäin olen syyllistänyt itseäni, että olisi pitänyt huomata.

Vertaistukiryhmissä ei tarvitse esittää mitään. Kaikki ovat samassa veneessä, ja puhuminen on turvallista. Vapaaehtoistyöntekijä Pia Parikka

Pojan itsemurha järkytti niin, että Pia Parikka vain itki ja nukkui. Suru uuvutti. Ulkopuolisilta ihmisiltä tuli kommentteja, miksi ette auttaneet. Joku vaihtoi kadunpuolta, koska ei osannut kohdata surevaa äitiä. Kun Parikka purskahti itkuun marketissa tuttujensa edessä, nämä toppuuttelivat, että ihmiset katsovat.

Surun käsittelyyn Pia Parikka on hakenut ja saanut apua. Hän kävi Kriisikeskuksessa ja oli mukana Surunauhassa, jossa itsemurhan tehneiden läheiset saavat vertaistukea.

Parikka toimii myös Päijät-Hämeen Mielenterveysomaiset Finfami ry:n hallituksessa ja vapaaehtoistyöntekijänä.

– Vertaistukiryhmissä ei tarvitse esittää mitään. Kaikki ovat samassa veneessä, ja puhuminen on turvallista.

Vertaistukiryhmien ohella Parikka saa voimaa perheestään. Hän hoiti aikoinaan lapset kotona.

– Olen perhekeskeinen. Rakastan miestäni ja lapsiani paljon. Myös koirani on rakas, se vie minua aina lenkille.

Myöhemmin selkäongelmat ja leikkaukset veivät Parikan sairauseläkkeelle.

– Kun ihmiselle tapahtuu jotakin, hyvää tai pahaa, siinä oppii myös elämästä.

Kenen henkilöhaastattelun sinä haluaisit lukea? Ehdota meille haastateltavaa osoitteeseen teema@ess.fi.

Milja Kungas
milja.kungas@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi