Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Ihmiset ja ilmiöt

Kun lapsen vankilatuomio on perheelle helpotus – lahtelainen Anne Jokinen kertoo, millaista on elämä narkomaanin äitinä

Jokisen 38-vuotias tytär on käyttänyt aineita 20 vuotta, ja istuu nyt vankilatuomiota petoksesta. "Joulukin on pitkästä aikaa nyt iloinen juhla", Jokinen sanoo. Hän on yrittänyt sitkeästi auttaa huumekoukussa olevaa lastaan.

Lahtelainen Anne Jokinen katselee nyt 38-vuotiaan tyttärensä tarhakuvaa, jossa hän on 3-vuotias. Mikään tytön lapsuudessa ei varoittanut siitä, että hän päätyisi nyt jo 20 vuotta kestäneeseen huumekoukkuun ja vankilaan. Kuva: Mirja Hussain

Muut yrittivät silloin kuulemma estää. "Älä piikitä, on niin nuori vielä", he sanoivat. Mutta nainen oli päättäväinen, ja pisti tuolloin 17-vuotiaaseen Leenaan annoksen amfetamiinia.

Kaikki eivät jää heti huumekoukkuun, mutta Leena jäi. Hän on käyttänyt huumeita 20 vuotta, ja istuu tällä hetkellä Hämeenlinnan vankilassa 1,5 vuoden tuomiota petoksesta.

– Onneksi, että saamme hetken levähtää. Joulukin on pitkästä aikaa nyt iloinen juhla, sanoo Leenan äiti, lahtelainen Anne Jokinen.

Hän esiintyy tässä jutussa omalla nimellään, mutta Leenan nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi. Tämä on Jokisen kertoma tarina siitä, millaista on elää narkomaanin äitinä. Tarina siitä, miltä tuntuu pyytää kaiken varalta tuttua pappia hautaamaan tytärtä, joka on vasta 38-vuotias ja vielä elossa.

– Olen toisinaan ajatellut, että olisi meille helpompaa, jos Leena kuolisi. Niinä hetkinä on tuntunut, etten jaksa enää yhtään. Onneksi minulla on kaksi niin sanotusti kunnollista lasta. Jos ei olisi, olisin epäonnistunut kaikkien kanssa. Ja se vasta olisi hirveää, Jokinen sanoo.

"Tein parhaani niissä olosuhteissa, joissa olin"

Leena oli lapsena kuin kuka tahansa pikkutyttö, jolla on omat erityislahjansa. Leenalla ne olivat musikaalisuus ja esiintymisrohkeus. Jos kukaan muu ei suostunut päiväkodissa lavalle, Leena kyllä kiipesi sinne.

Koska Leena sai jo nuorena silmälasit ja oli vähän pullukka, häntä kiusattiin koulussa. Se söi nuoren tytön itsetunnon täysin.

Koulu sujui kuitenkin hyvin, paras todistuksen keskiarvo oli 8,7.

– Leena on aina ollut ylikiltti ja ehkä erityisherkkä. Aina vähän toisten vietävissä. Herkkyys ja taiteellinen lahjakkuus yhdistää monia narkomaaneja, jotka tunnen, Jokinen sanoo.

Leenan isällä, Jokisen miehellä, oli alkoholiongelma. Pariskunnan liitto oli vaikea. Jokinen on miettinyt, että olisi voinut erota miehestä aikaisemmin.

– Mutta tein parhaani niissä olosuhteissa, joissa silloin olin.

Leena ei saanut "notkua kaupungilla", ja hänellä oli kotiintuloajat, joita hän myös noudatti säntillisesti. Mikään Leenan käytöksessä ei ensi alkuun viitannut siihen, että jokin olisi vialla. Jokinen tuhahtaa, että vaikka usein sanotaan, että käytön näkee silmistä, hän ei nähnyt Leenan silmissä mitään outoa, vaikka koitti niitä liesituulettimen kirkkaassa valossakin katsella.

– En käytä itse ollenkaan päihteitä. En käyttänyt silloinkaan, kun lapset olivat pieniä. Se, että lapsesta tulee narkomaani... ei se vaadi aina sitä, että koko perhe on ongelmainen.

"Totta kai Leena olisi voinut valita toisin"

Jokainen narkomaani käyttää aineita omista syistään, joita ei-käyttäjät eivät voi ymmärtää, Jokinen sanoo. Hänelle on kuitenkin syntynyt se käsitys, että huumeet ovat usein psyykenlääke.

Kun Leena sai ensimmäisen ja kohtalokkaan amfetamiiniannoksensa, hän oli toipumassa parhaan ystävänsä kuolemasta. 16-vuotias tyttö kuoli tapaturmaisesti yhdessä vietetyn illan päätteeksi. Surun koura osui Leenaan ja koko perheeseen voimalla, sillä myös lasten vanhemmat olivat keskenään läheisiä.

Onnettomuusiltana tytöt olivat lähteneet yhdessä liikkeelle, mutta heidän tiensä olivat eronneet illan päätteeksi. Ja ystävän kuoleman aiheuttanut turma tapahtui sen jälkeen.

– En osannut sitä itse ollenkaan odottaa, mutta pappi varoitti minua, että isä saattaa syyttää Leenaa lapsensa kuolemasta. Ja niin sitten kävikin. Isä katkeroitui pahasti, ja sanoi Leenalle, että Leenan olisi pitänyt olla se, joka kuolee. Leena otti syytökset tosi raskaasti, enkä minäkään voinut enää käydä heillä kylässä, Jokinen kertoo.

Näissä tunnelmissa Leena oli sinä iltana, kun häneen pistettiin ensimmäinen annos amfetamiinia.

– Totta kai Leena olisi voinut valita toisin. Hän olisi voinut kieltäytyä piikistä. Mutta Leena ei ollut selvin päin. Kaljaa oli kai juotu.

Anne Jokinen toivoo, että narkomaanien olisi nykyistä helpompaa päästä työkokeiluun tai opiskelemaan siten, että he saisivat lääkitystä valvotusti. "Ei heille tietenkään voi antaa pilleripurkkia käteen ja lähettää kotiin. He vetäisivät koko purkin kerralla. Mutta jos jostain saisi vaikka valvotusti hakea rauhoittavaa lääkitystä päivittäin. Eihän tupakastakaan meinaa päästä irti ilman lääkkeitä". Kuva: Mirja Hussain

20 vuotta huumeita ja vain joitakin kuivia jaksoja. Vankilassakin Leena on jäänyt kiinni käytöstä, mikä rajoittaa esimerkiksi perhetapaamisten määrää.

Jokinen on kyllä yrittänyt. Hän kertoo taistelleensa lapselleen hoitoa, pitäneensä Leenaa kotiarestissa lukemattomia kertoja ja saaneensa Leenan välillä katkaisuunkin. Hän ei ole antanut Leenalle rahaa, vain korkeintaan ruokaa.

Mutta vanhemman keinot ovat rajatut sen jälkeen, kun lapsi täyttää 18.

– Leena oli kirjoittanut allakkaansa 18-vuotispäivän kohdalle isolla VAPAUS. Äiti ei enää saanut määrätä, Jokinen kertoo.

Kun Leena muutti omaan asuntoon, sinne pesiytyi pian useita muita huumeiden käyttäjiä. Keski-ikäisiä ihmisiä, jotka osasivat vaikuttaa Leenaan juuri oikealla tavalla. Ja amfetamiini vie kaikki kivut, surut ja murheet pois. Leenan psyykkiset vammat olivat jääneet hoitamatta.

Välillä Leena pelkäsi mennä omaan asuntoonsa, ja Jokinen haki hänet luokseen.

– Huumemaailma on karu maailma. Siellä voi tapahtua vaikka mitä. Kun Leena kävi täällä kotona, hänen kanssaan ei voinut puhua normaalisti, eikä varsinkaan siitä, mitä hänelle oli tehty tai mitä hän oli tehnyt. Leena vain nukkui, katsoi Netflixiä tai oli poissaoleva. Ja kun vieroitusoireet alkoivat, hän ulvoi. Ei itkenyt, vaan ulvoi.

Subutexista oli tullut amfetamiiniakin isompi ongelma. Jokisen mukaan se vasta aiheuttaakin huonoja oloja, kun vaikutus lakkaa; oksentelua, kovia vatsakipuja, verenpaineen nousua ja rytmihäiriöitä.

Jokinen sai pelätä, että lapsi kuolee hänen kotiinsa, mutta "eihän omaa lastaan voi kadullekaan jättää". Kun Leenalta loppuivat voimat, äiti vei Leenan takaisin asunnolleen.

Vuosien varrella Jokinen kertoo noukkineensa Leenan kyytiin milloin mistäkin. Kerran jopa Espanjasta asti, kun tytär oli hukannut passinsa, eikä saanut maastapoistumisen mahdollistavaa lomaketta täytettyä.

"Alkoholisti saa täällä apua, mutta narkomaani ei"

Kun Leena käytön alkuaikoina löytyi jostain sekaisin olevana, Jokinen vei Leenan aina Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Mutta siellä ei Jokisen mielestä osattu hoitaa huumekoukussa olevaa. Leena saattoi olla sairaalassa yön yli, ja päätyä jo seuraavana päivänä takaisin kadulle.

Jokisen mukaan katkaisuun ei välttämättä edes pääse, jos ei ole itsenäisesti yrittänyt ensin lopettaa. Jokisen mielestä Suomessa elää asenne, että narkomania ei ole sairaus. Hän sanoo, että alkoholisti saa täällä apua, mutta narkomaani ei.

– Paljon oli ja on myös tietämättömyyttä hoitohenkilökunnan parissa. He ovat lukeneet kirjoista, että "näin se menee". Kirjoista voi saada osviittaa, mutta narkomaanin todellisuus on usein toisenlainen. Jos hänet saa sairaalaan, hän voi lähteä sieltä vaikka sairaalavaatteissa taksilla paikkaan, josta saa aineita. Niin Leenakin teki.

Lue myös: Lahtelaisnuorilla monta keinoa saada huumeita - jos netissä ei onnistu, niin bussipysäkillä onnistuu
 

Leenalle on tapahtunut vuosien varrella useita tapaturmia ja loukkaantumisia. Kerran hän putosi parvekkeelta alas ja lantio murtui neljästä kohtaa. Neliraajahalvaantuminen oli lähellä. Leena oli onnistunut sairaalassa antamaan itselleen tipan kautta amfetamiinia, ja vaikutti siksi niin hyväkuntoiselta, että hänet kotiutettiin liian pian. Kun aineen vaikutus heikkeni, kävi selväksi, ettei Leena pärjää yksin vammoineen. Niinpä Jokinen hoiti Leenaa kotonaan, hankki pyörätuolin, käytti tytärtä vessassa ja etsi itse Leenalle lääkkeet koviin kipuihin.

– Sellaisen, joka ei ole päihderiippuvaisen elämää läheltä katsonut, on vaikea ellei mahdotonta ymmärtää, millaista se on. Narkomaanit saattavat karata hoidosta tai jos ovatkin siellä loppuun asti, joku tuo aineita heti, kun he pääsevät ulos. Katkaisujaksot jäävät liian lyhyiksi, ei muutama kuukausi riitä.

Jokinen sanoo, etteivät narkomaanit ymmärrä aiheuttavansa lähipiirilleen tuhoa. Heidän mielestään poliisi on syypää kaikkeen. Jokinen itse on sitä mieltä, että poliisia on turha syyttää huumeongelman paisumisesta.

– Poliisilla on liian vähän resursseja tilanteen hoitamiseen. Eivät he ehdi katsoa tavallisten huumeidenkäyttäjien perään, heidän aikansa menee isojen tekijöiden kiinniottamiseen. Ja aina välillä Lahti onkin kuiva, eikä aineita liiku niin hyvin.

Leenan kastekuva hänen äitinsä kodin seinällä. Kuva: Mirja Hussain

Kun tieto Leenan vankeustuomiosta tuli, kolme ihmistä hyppi tasajalkaa riemusta ja huusi "Jeeee!". Leenan lähes puolet nuorempi sisko ja Jokisen sijaispoika yritettiin pitää pitkään pimennossa isosiskon tilanteesta, mutta jälkeenpäin kävi ilmi, että lapset tiesivät jo aika paljon.

Pikkusiskoa kiusattiin koulussa Leenan takia, mutta pikkusiskosta kasvoi hyvin kunnianhimoinen nuori nainen, joka opiskelee ja hoitaa asiansa. Sijaispojankin asiat ovat ihan hyvin, ja hän pitää yhä yhteyttä biologisiin sisaruksiinsa.

Jokinen kertoo perheen selvinneen harrastusten avulla. Jokinen kävi töissä ja illat hän kuskasi lapsia harrastuksiin. Perheen talous oli tiukalla, mutta Jokinen sai alennusta kausimaksuista leipomalla seurojen myyjäisiin. Hän sanookin leiponeensa elämänsä aikana niin paljon, ettei halua leipoa enää ikinä.

Varsinkin pikkusiskon hevonen ja tallityöt olivat tärkeä henkireikä myös Jokiselle. Tallilta Jokinen sai "ihmeellistä voimaa ja seesteisyyttä".

– Leenan elämä on koetellut meitä kaikkia paljon. Olen miettinyt paljon, mikä tämän kaiken tarkoitus on. Miksi Leena on yhä täällä. Kai sillä sitten joku tarkoitus on, mutta syytä en tiedä.

Jokinen on jaksanut, koska vaihtoehtoa ei hänen mielestään ole ollut. "Sitä voi joko luovuttaa tai mennä eteenpäin". Jokinen näkee asian niin, että niin kauan kuin on toivoa, on elämää.

– Leena käy nyt psykologilla ja on aloittanut vankilassa lukion. Hän yrittää tsempata. Mutta olen sanonut hänelle, etten ole varma, pystynkö enää päästämään häntä kotiini. En kestä enää kuunnella ulvomista.

"Leena tuskin eläisi ilman minua"

Leenan myötä Jokinen on tutustunut moneen muuhun narkomaaniin, ja yrittää auttaa heitäkin keskusteluapua tarjoamalla. Jokisen mielestä huumeiden käyttäjiä on turha pelätä.

– En itsekään hyväksy heidän tekojaan, mutta hyväksyn heidät ihmisinä. Kun heitä kohtelee nätisti, saa samanlaista kohtelua takaisin.

Jokinen kertoo tunteneensa huumeiden käyttäjiä, jotka tappoivat itsensä sen jälkeen, kun oma perhe hylkäsi heidät.

– Leena tuskin eläisi ilman minua. En ehkä ole aina osannut hakea Leenalle oikeanlaista apua, mutta ainakin olen yrittänyt. Kai se on sitä äidin rakkautta.

Saara Larkio
saara.larkio@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi