Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Ihmiset ja ilmiöt

”Koko olemassaoloni on rappion symboli” – Minnaleena, Teemu ja Anne kertovat, millaista on olla lihava

Oma paino ja keho ovat arkoja aiheita, mutta kehonkuvaa pohtineiden Anne Viitaniemen, Teemu Parikan ja Minnaleena Jaakkolan mukaan itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, helpottuu iän karttuessa ja tiedostamisen lisäämisellä. Kuva: Ronja Koskinen

Etelä-Suomen Sanomat on käsitellyt laajasti ylipainoa kuluneen viikon aikana. Pyysimme kolmea henkilöä kertomaan, miltä lihavuus todella tuntuu, miten yhteiskunta suhtautuu lihavuuteen.

Minnaleena Jaakkola, 28, Tampere. Lahdessa kasvanut Jaakkola sanoo olleensa isokokoinen pienestä saakka. Nykyään Jaakkola on kehoaktivisti, vaatesuunnittelija ja tuottaa mediasisältöä muun muassa omalle YouTube-kanavalleen.

Anne Viitaniemi, 37, Lahti, kertoo painineensa painon kanssa nuorempana, mutta ei enää. Viitaniemi on yrittäjä lahtelaisessa BomBom -vaateliikkeessä, jonka tuotteiden kokovalikoimassa on huomioitu myös reilusti isompikokoiset ihmiset. Viitaniemen mukaan ihmisen koko ei katso sitä, voiko henkilö pukeutua näyttäviin tai värikkäisiin vaatteisiin.

Teemu Parikka, 33, Heinola, oli ennen ylipainoinen, mutta laihdutti 30 kiloa. Parikan mukaan laihtuminen toi osaltaan mukanaan ahdistusta, sillä pelko lihomisesta aiheuttaa painon tarkkaa kontrollointia.

Muistatko ensimmäistä hetkeä, kun ajattelit olevasi lihava?

Minnaleena: Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla ja me harjoittelimme jotain tilastotiedettä tai vastaavaa ja jokaisen luokkalaisen piti kirjata oma painonsa taululle. Opettajani oli aivan ihana eikä varmaan ymmärtänyt, miten joku saattoi kokea tehtävän kurjana. Muistan, että olin taululla noin kymmenen kiloa muita painavampi. En yhtään ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta muistan, että jotenkin ajattelin että se oli kuitenkin huono asia.

Anne: Olen ollut aina aika roteva ja pyöreä. Koin myös kiusaamista jonkun verran ala-asteella. Kiusaaminen ei aina liittynyt painoon, mutta paino on sellainen asia, joka oli aina vähän mielessä. Muistan myös yhden luokkakuvan, jossa minun vieressäni oli todella pienikokoinen ja kapea poika ja minä olin puolestani iso ja leveäharteinen – se oli aika hassu näky.

Teemu: En muista sellaista selkeää hetkeä, mutta jossain 5–6 luokalla olimme lasketteluretkellä ja meidän oli kerrottava painomme laskettelumonojen vuokrausta varten. Se oli ensimmäinen hetki, kun tietoisesti valehtelin painoani alaspäin, koska oma painoni hävetti.

Anne Viitaniemi sanoo, ettei häntä soimattu kotona koskaan laihduttamaan. Päin vastoin, äidin rohkaisevat sanat koulukiusaamisajoilta ovat edelleen Viitaniemen muistissa. Kuva: Ronja Koskinen

Millainen kehonkuvasi on nyt ja miten tähän on tultu?

Minnaleena: Nyt minulla on ehdottomasti tähänastisen elämäni paras kehonkuva, koska pystyn tarkastelemaan asioita kriittisesti. Kuitenkin edelleen omassa kehossa tuntuu välillä pahalta. Omalla kohdallani tietoisuus auttoi eniten hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on. Olen myös vaihtanut kokonaan sosiaalisessa mediassa tai muussa mediassa näkemäni kuvaston vastaamaan monipuolisemmin erilaisia ja erikokoisia ihmisiä.

Anne: Oikeastaan aloin työstämään muita asioita mielessäni ja oman kehon hyväksyntä tuli siinä kyljessä. Osaltaan itsensä hyväksyminen liittyy varmaan myös ikään, elämänkokemukseen ja vanhemmuuteen. Toisaalta en voi sanoa, että oikeasti rakastaisin kaikkia arpiani ja selluliittiani, mutta olen selvästi aikaisempaa lempeämpi itseäni kohtaan ja varmasti armollisempi sen takia myös muita ihmisiä kohtaan. Itsensä altistaminen on myös auttanut. Jaan uimapukukuvia sosiaaliseen mediaan, vaikka niissä näkyisi selluliittia.

Teemu: Myös minun kohdallani suhtautuminen painoon ja kehoon on mennyt iän ja vanhemmuuden myötä positiivisempaan suuntaan. Myös laihduttaminen on auttanut minua hyväksymään oman kehoni paremmin. Silti edelleen tyytyväisyys omaan kehoon vaihtelee hetkittäin. On päiviä, että olen todella tyytyväinen esimerkiksi joihinkin tiettyihin ruumiinosiin, mutta sitten on päiviä, kun tuntuu, ettei mikään vaate istu tai näytä hyvältä. Yhä edelleen toivoisin, että painaisin hieman vähemmän, mutta tiedostan, että olen normaalipainoinen. Ylipäätään olen hyväksynyt, etten fyysisesti voisi saada sellaista kroppaa, josta ehkä unelmoin. Tulen esimerkiksi aina olemaan harteikas, vaikka haluaisin olla sirompi.

Miten lihavuus on vaikuttanut elämääsi?

Minnaleena: Olen joutunut joskus miettimään, onko joku paikka tai tila minulle oikea vai tarkoitettu pelkästään laihoille ihmisille. Vaatekauppojakaan ei voi kiertää samalla tavalla kuin laiha ihminen, sillä oikeaa kokoa ei välttämättä löydy. Omalla kohdallani kokemus on hieman erilainen senkin takia, että olen päättänyt olla aktivisti ja näkyvä henkilö. Joskus kuitenkin väsyttää sellainen ajattelu, että jos laitan kuvan kuntosalilta sosiaaliseen mediaan, niin se heti nähdään jotenkin lihavuuden ja epäterveellisen elämän mainostamisena. Jotkut ajattelevat, että koko olemassaoloni on rappion symboli.

Anne: Nuorempana paino oli herkempi aihe ja aiheutti kipuilua. Välttelin esimerkiksi toppien pitämistä, koska en pitänyt käsivarsistani. Paino on kuitenkin yksi tekijä, minkä takia olen joutunut kehittämään itseäni ja käsittelemään asioita, eikä se välttämättä ole negatiivinen asia. En koe, että paino rajoittaisi minua enää tekemästä jotain asiaa, mutta jos kysymys olisi esitetty minulle joskus 15–20 vuotta sitten, vastaus olisi voinut olla erilainen. Nuorempana oloni oli epävarmempi ja siihen on kuulunut sellaisiakin hetkiä, kun minusta on tuntunut, että paino määrittelee minussa kaiken aina ihmisarvosta lähtien. Vanhempana olen ymmärtänyt, ettei paino todellakaan määrittele, mihin ihminen pystyy, mitä hän voi tehdä tai mistä hän voi unelmoida.

Teemu: Peruskoulussa minua on kiusattu painoni takia, mikä oli yksi syy siihen, että halusin laihtua. En ikinä toivoisi kenellekään lapselle sellaista, että oman painon tai ulkonäön takia kiusattaisiin. Lapset osaavat olla melko julmia. Ylipaino teki minusta myös epävarman. Kun laihduin, aloin liikkua enemmän ihmisten ilmoilla.

Teemu Parikan mukaan paino on arka aihe, jossa kukaan on harvoin oikeassa. "Laihtumisen jälkeen huomasin, että normipainoisena oman kehon kommentointia katsottiin pahalla, sillä koska en ollut enää ylipainoinen, ei minulla ollut myöskään oikeutta enää valittaa", Parikka sanoo. Kuva: Ronja Koskinen

Mikä on suhteesi laihduttamiseen?

Minnaleena: Pyrin nuorempana laihduttamaan paljonkin, kunnes väsyin laihdutuskulttuuriin. Myöhemmin olen tajunnut sen, että hirveän usein, kun ihminen toivoo, että olisi laiha, niin ei hän oikeasti sitä laihuutta toivo, vaan että hän olisi onnellinen tai hänellä olisi parisuhde ja häntä kunnioitettaisiin, huomioitaisiin ja kuunneltaisiin.

Anne: Laihdutin kerran painonvartioiden avulla reilu 10 kiloa, mutta se paino tuli takaisin aika nopeasti, koska kyse ei ollut pysyvästä elämäntapojen muutoksesta. Nyt olen yrittäjä ja kahden lapsen äiti, joten olen hyväksynyt sen, ettei laihduttamisesta kannata kauheasti stressata tässä elämänvaiheessa, kun aikaa on muutenkin vähän. Sellainen painonvartioiden tapainen pisteiden laskeminen ei ole ehkä enää minua varten. Ajattelen nykyään laihtumisesta enemmän niin, että nautin liikunnasta, ja jos sen avulla putoaa kilo tai kaksi, niin se on plussaa.

Teemu: Kaikkiaan olen pudottanut painoa 30 kiloa. Laihtumiseni onnistui ruokaa vähentämällä ja lisäämällä liikuntaa aika äärimmäisyyksiinkin asti. Laihtumiseni jälkeen en ole kokenut, että laihuus itsessään olisi tuonut elämääni mitään valtavaa muutosta. Jos nyt lihoisin, uskon, että tekisin edelleen samoja asioita ja persoonani pysyisi samana. Ylipainoisen nuoruuden jälkeen raju laihduttaminen aiheutti tavallaan myös enemmän painetta, koska en halua enää palata takaisin vanhaan kokooni. Eli vaikka painonpudotus oli omalla kohdallani hyvä ratkaisu, niin tavallaan se loi sellaisen kierteen, jossa vähän neuroottisestikin tarkkailee sitä omaa painoaan. Jonkun se voisi ajaa jopa syömishäiriöön, mutta niin pitkälle oma kontrollointini ei ole mennyt.

Koetko, että lihavan ihmisen olisi vaikeampi löytää parisuhde?

Minnaleena: On olemassa kulttuuri, jossa miehet huijaavat lihavia naisia treffeille ja pitävät kirjaa siitä, kuinka monta läskiä he ovat saaneet sänkyyn, ja voittaja on se, joka on saanut viikon aikana eniten.

Minnaleena Jaakkolan mukaan myös ylipainoisten keskuudessa on vahvaa syrjimiskulttuuria. "Pahimmiten lihavia syrjii nimenomaan laihduttaneet entiset lihavat, jotka ovat niin sanotusti pelastaneet ja korjanneet itsensä. Ajatellaan, että jos mä pystyn, niin säkin pystyt. Sitten näitä laihduttaneita käytetään keppihevosina keskusteluissa, kuinka kuka tahansa pystyy laihduttamaan", Jaakkola sanoo. Kuva: Ronja Koskinen

Myös itselläni on kokemus, jossa Tinder-profiilini oli jaettu Reddit-verkkosivustolla ja ihmiset olivat lyöneet vetoa, kuka kehtaa lähteä treffeille kanssani. Myöhemmin sain tietää, että olin jopa päätynyt treffeille yhden tällaisen ihmisen kanssa. On kuitenkin aika kollektiivinen kokemus, että lihava ihminen joutuu miettimään esimerkiksi tinderissä, pitäisikö ihmisille ilmoittaa, että on lihava ja millaisia kuvia siellä kannattaisi olla. Omaa epävarmuuttani pönkittää esimerkiksi sekin, että edelleen puolisoltani kysellään, miten hän jaksaa olla kanssani tai miksi hän on kanssani, kun saisi jonkun hoikemman. Kaikkiaan deittailu lihavana on kamalaa. Olen jopa kuullut radiosta ohjelmia, joissa listataan syitä, miksi kannattaa deittailla läskiä tyttöä ja siellä on sanottu, että lihava tyttö tekee tiettyjä palveluita puolisolleen seksuaalisesti, sillä hän tietää olevansa huono sijoitus. Yleisesti myös ajatellaan, että lihavan pitäisi olla kauhean kiitollinen kaikesta siitä huomiosta, jota hän saa osakseen. Tämä on todella vaarallinen ja vahingollinen ajatustapa.

Anne: Nykyään deittailun maailma on paljon raadollisempi, kuin mitä se oli omassa nuoruudessani. Silloin ihmisiä ei arvosteltu tai arvotettu pelkästään yhden kuvan perusteella. Nuorempana olen varmaan joskus stressannut kumppanin löytämistä, mutta se ei koskaan ollut painon osalta mikään päällimmäinen ongelma. Mutta totta kai, jos olet epävarma kehostasi, niin voi olla vaikea olla avoin sille toiselle ihmiselle. Aina tärkeintä olisi löytää se oma minuus ja varmuus itsestä ja kaikki helpottuu sen jälkeen. Tämä pätee niin parisuhteeseen kuin esimerkiksi työelämään tai omiin unelmiin.

Teemu: Ylipainoisena epävarmuus heijastui itsellä osin ujoutena. Toki jokainen haluaa parisuhdetta, mutta kynnys lähteä sitä etsimään oli ylipainoisena korkeampi.

Miksi lihavuudesta on vaikea keskustella?

Minnaleena: Koska paino on vähän sellainen henkilökohtainen epäonnistuminen. Oma tuntumani asiaan on, että jos se sinun näkökulmasi painoon ei ole laihduttamisen onnistumistarina, niin silloin sinä ikään kuin avoimesti myönnät epäonnistuneesi. Ylipäätään ihmisiä varmaan hävettää niin paljon henkilökohtaisella tasolla myöntää itsellensäkään, että mikä se oma koko on. Jos sen myöntää, niin silloin ihmiselle saattaa herätä myös pelko siitä, että tämä on nyt se minun lopputulemani. Siihen vaikuttaa taas se ajatusmaailma, että lihavien odotetaan olevan koko ajan sellaisessa keskeneräisessä vaiheessa, jossa jatkuvasti laihdutetaan.

Anne: Painosta keskusteleminen on pelottavaa, sillä siinä joutuu usein kohtaamaan ne omat epävarmuutensa. Ihminen on hyvin auki ja paljas.

Teemu: Uskon, että ylipaino itsessään ei ole se ongelma, miksi joku ei haluaisi keskustella painostaan. Enemmän siinä painaa varmaan asian arkuus, oma epävarmuus ja henkilökohtaiset kokemukset ja siksi siitä halutaan vaieta.

Miten yhteiskunta suhtautuu mielestäsi lihaviin?

Minnaleena: Tosi negatiivisesti. Lihavuus on hankala aihe, koska se on niin vahvasti paketoitu yksilön omaksi epäonnistumiseksi, mutta samalla se nähdään myös yhteiskunnan kuluna ja epäkohtana. Lihavuutta itsessään on alettu mainostamaan ja käsittelemään itse sairautena. Lihavuutta käytetään myös symbolina ahneudelle, laiskuudelle, likaisuudelle ja epäonnistumiselle. Sellaisenkin olen jossain nähnyt, että on lihavien syytä, että ilmasto lämpenee. Lihavuus on helppo syypää ylipäätään kaikenlaiseen paskuuteen. Lihavuuskeskustelun täytyisi olla systemaattista rakenteiden purkua ja tiedostettua keskustelunaloitusta. Olemme menossa vahvasti sellaiseen ansaitsemiskulttuuriin, missä toiset ovat ansainneet jotenkin valintojensa kautta joutua kritiikin kohteeksi ja tulla leimatuksi huonommaksi ihmiseksi. Mielestäni myös koulukiusausnäkökulma puuttuu lihavuuskeskustelusta kokonaan. On todella vaikeaa selittää lapselle että ei ole ok haukkua jotakuta homoksi, huoraksi tai läskiksi, jos julkisessa keskustelussa rehottaa homophobia, seksismi ja fatphobia. Edelleen ihan eduskuntataloa myöten ihmiset kokevat, että on oikeutettua mollata erilaisia ihmisiä ja puuttua toisten ihmisten ulkonäköön ja ihmisoikeuksiin.

Paino nähdään iänikuisena mittarina, joka antaa yksinkertaisia vastauksia liukuhihnalta monisyisiin ongelmiin. Kehoaktivisti Minnaleena Jaakkola

Anne: Minunkin mielestäni yhteiskunta suhtautuu ylipainoon negatiivisesti. Itsellenikin on huudeltu kaduilla rumasti joskus nuorempana. Ehkä kehopositiivisuuden kautta yhteiskunta muuttuu hitaasti ja nuoremmilla sukupolvilla on helpompaa. Muutoksen huomaa myös esimerkiksi omassa vaateliikkeessäni, jossa erityisesti vanhemman sukupolven edustajien ajatusmaailmat heidän omasta kehostaan ja muiden kehoista ovat todella kovat. Vaateliikkeeni sovituskopissa kuulen usein kuinka naiset puhuvat ikävästi kehostaan, kukaan ei ole sanonut kuinka rakastaa omaa kehoaan juuri sellaisena kuin se on.

Teemu: Mielestäni toiset ihmiset tuomitsevat lihavat ja toiset taas eivät. Uskon myös, että ylipainoiset ihmiset eivät tällä hetkellä voi saavuttaa kaikkia samoja asioita elämässä, kuin laihemmat ihmiset. Esimerkiksi viihdealalla paino vaikuttaa paljon työnsaamiseen. On huomattava, että ylipainossakin on eroja. Esimerkiksi pluskokoiset naiset, joilla paino on kertynyt niin sanotusti oikeisiin kohtiin ja kurvit ovat vielä näkyvillä, hyväksytään yhteiskunnassa helpommin, kuin reilusti ylipainoiset ihmiset, joilla kurvit ovat kadonneet.

Voiko lihava ihminen olla terve?

Minnaleena: Voi. Kaikkihan meistä voi sairastua johonkin. Lihavuus on useimmiten lueteltu riskitekijäksi sairauksiin, mutta riskitekijöitäkin on useita erilaisia. Jos riskisi on hieman koholla, se ei tarkoita, että olet automaattisesti sairas. Lisäksi, mielestäni terveys ei ole edellytys ihmisarvolle, eli se ei saa ylipäätään olla valuuttaa, jolla lunastetaan ihmisarvo ja kunnioitus.

Anne: Voi olla todellakin. Jos mietitään kehon mitattavia terveysarvoja, niin voi olla, että ne ovat hyvällä mallilla, vaikka ihminen on kookas tai hänellä on vähän vatsaa. Mutta toki siinä vaiheessa, kun ihmisestä tuntuu, että terveys on heikentynyt tai riski sairastua on korkea, niin totta kai ihmisen on otettava vastuu omasta itsestään.

Teemu: Minunkin mielestäni painava ihminen voi olla terve. Niin kauan kuin verenpaine ei ole koholla, eikä ihminen ole altistunut sydän- tai verisuonitaudeille, eikä paino haittaa häntä itseään, niin silloin painostakaan ei ole haittaa.

Onko terveydenhuollon osaaminen lihavuutta käsittelevissä asioissa mielestäsi riittävää?

Minnaleena: Mielestäni koko terveysalan pitäisi muuttaa suhtautumistaan lihavuuteen. Koska nyt lihavuus nähdään itsessään sairautena. Paino nähdään iänikuisena mittarina, joka antaa yksinkertaisia vastauksia liukuhihnalta monisyisiin ongelmiin. Varsinkin, kun terveydenhuollossa resurssit ovat tiukalla, on hirveän helppoa sanoa, että mene läski kotiin laihduttamaan. Lihavien ihmisten ongelmia ei edes aina kuunnella terveydenhuollossa. Koska potilas on lihava, niin hän ei voi elää terveellisesti, liikkua tai ulkoilla. Olen itsekin kertonut lääkärille olevani kasvissyöjä, johon lääkäri on tokaissut, että minun pitäisi syödä enemmän kasviksia, jotta vaivani paranisivat. Lisäksi kun hain apua mielenterveysongelmiini, niin siinäkin keskityttiin aivan liikaa siihen, että olen lihava. Myös lasten kohdalla painosta pitäisi lopettaa puhuminen kokonaan, sillä lapset ovat aina kesken.

Anne: Mielestäni painoindeksin tuijottaminen on todella vanhanaikaista, eli terveydenhuollossa käytettävät mittarit pitäisi päivittää. Terveydenhuollon pitäisi pystyä katsomaan myös sitä ihmistä: miltä hän näyttää, onko hän hyvinvoiva ja näkyykö edes makkaroita missään ja vaikka näkyisikin, ovatko ne haitaksi.

Teemu: Ainakin terveydenhuollossa osalla hoitohenkilökunnasta on todella jyrkkä kanta ylipainoon ja se koetaan ehdottomasti pahaksi katsomatta ihmisen kokonaisuutta. Ihminen on aina yksilö ja painon takana on aina yksilölliset syyt. Ei ole toista samanlaista vartaloa. Kasvatuksessa ja terveydenhuollossa pitäisi yhä enemmän painottaa, että on ok, olla sen kokoinen kuin on. Varsinkin tuleville sukupolville pitäisi rakentaa yhä hyväksyvämpää kulttuuria, jossa erityisesti lapsia ei opetettaisi kiinnittämään huomiota omaan tai toisen painoon tai ulkonäköön.

Mitä mieltä olet kehopositiivisuuskeskustelusta?

Minnaleena: Kehopositiivisuus on nyt trendikästä ja se on helppo kapitalisoida. Nyt se näkyy sosiaalisessa mediassa sellaisina hieman pyöreämpinä naisina, joilla näkyy istuessa pari vatsamakkaraa. On erittäin hyvä, että kehopositiivisuudesta puhutaan ja olisi ihana, jos kaikki voisivat tuntea itsensä hyväksi sellaisena kuin ovat, mutta mielestäni tällä hetkellä olemme tavallaan luoneet uudestaan sellaisen tietynlaisen kuvaston, minkä mukaisia ihmisten tulisi olla ja josta on jätetty ulkopuolelle esimerkiksi äärimmäisen lihavat ihmiset tai muut erilaiset kehot. Syntyy sellainen ajatustapa, että kehopositiivisuus on okei, jos. Ylipäätään ajattelen niin, että jos kehopositiivisuus keskittyisi vahvasti marginaaliryhmiin, niin silloin siitä hyötyisivät myös marginaaliryhmien ulkopuolelle jäävät ihmiset. Eli jos jokin asia normalisoidaan vaikka minuakin reilusti isommalla tummaihoisella naisella, niin silloin se sama asia normalisoituu myös minun kohdallani.

Anne: Kehopositiivisuus on mielestäni hyvä juttu. On hienoa, että on erilaisia esikuvia. Mielestäni kehopositiivisuutta ei saa kuitenkaan rakentaa terveyden uhalla, vaan terveyden on kuuluttava siihen pakettiin.

Teemu: Myös minun mielestäni kehopositiivisuudesta puhuminen on todella hyvä asia, mutta pienellä varautuneisuudella, eli ettei positiivinen ajattelu mene terveyden edelle.

Ruska Paronen
ruska.paronen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi