Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Arki

Kolumni: Pahoittelemme häiriötä arkitositeeveelähetyksessänne

Äkkiä keittiön ikkunaruutu vilisee valkoista tiheää hypnoottista räntää. Pahoittelemme häiriötä arkitositeeveelähetyksessänne, jossa oli juuri meneillään jakso nimeltä Aamukahvi eli Kuinka ihmeessä selviän tätä päivästä.

Räntähäiriö jatkuu äänettömänä, keskeytymättömänä. Keittiön kello tikittää ja tunnen leijuvani ajan ja ajattomuuden välisellä vyöhykkeellä.

Onko tämä niitä hetkiä, joita enkelit merkitsevät muistikirjaansa pysäköidyssä autossa istuen (Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla)?

Jos ette tienneet, niin kerron: enkeleillä, jotka ovat pukeutuneet pitkiin villakangastakkeihin, on muistivihkot. Niihin he merkitsevät lyhyitä tuokioita joina ihminen huomaa ihmetellä kaiken ihmeellisyyttä keskellä hiertävää, saumoista ratkennutta, reunasta nuhraantunutta arkeaan.

Niillä vyöhykkeillä ihmiselle välähtää, että tämähän on ihmettä kaikki. Tämä käsi joka kirjoittaa tätä lausetta, sormessa laastari jonka alla on kuuman vesipannun tekemä palovamma. Sen kirvely. Että tunnen sen, samoin kuin kylmän veden vihlonnan, jolla yritän lievittää poltetta.

Vähäpätöisissä asioissa asuva ihmeen kokemus muljauttaa aivot sijoiltaan (tai paikoilleen). Kuin muistaisi pitkästä aikaa jotakin. Kuin olisi se, miksi oli tarkoitettu. Eläisi nyt eikä silloinku tai sitku. Niin kuin vauva, joka nauraessaan (ja sitä tapahtuu usein) nauraa koko ruumiillaan varpaista alkaen. Tai ihmetellessään (ja sitä tapahtuu usein) ihmettelee joka solullaan. Ahmii auringonläikät lattiassa, lorun jota joku höpöttää korvaan ja suukkojen mossahtelun poskiin.

Kaikki se on nyt, nyt, nyt. Siksi sinä hetkenä ei ole katkeruutta eikä surua menneistä (silloinku) eikä pelkoa tai ahdistusta tulevasta (sitku).

Vaikka enkelit saavat elää aina ja ikuisesti eivätkä tunne kipua ja murhetta, Wim Wendersin elokuvassa he kadehtivat ihmisiltä arkihetkiä, joissa tuntuu olemisen paino. Jotkut jopa haluaisivat vaihtaa enkeliytensä ihmisyyteen:

Kunpa saisi tulla väsyneenä töistä kotiin ja antaa kissalle ruokaa, haaveilee berliiniläisenkeli. Tai riisua kengät jalasta ja oikoa varpaitaan.

Kuvitella! Kurjimmallakin hetkelläni olen rikkaista rikkain. Minulla on jotain, mitä enkelit kadehtivat. Minulla on kauppakassin painavuus ja jäljet, jotka varpaani jättävät märkään hiekkaan ja lämpö, joka leviää kohmeisiin sormiini kuumasta kahvimukista. Katoavaa, mutta niin oikeaa.

Entä ne hetket, joina ihmisyys saa kantaakseen niin raskaan taakan, ettei sitä kuvaamaan ole edes sanoja. Kun putoaa pimeyteen. Kun tulee hetki, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Silloin kaiketi tarvitaan sitä enkeliä, joka ei vaihtanut osaansa. Sitä, joka kuiskaa:

Ole tässä pimeydessä kuin kohdussa. Älä räpiköi kohti keinotekoista valoa. Kuuntele kun pimeys puhuu sinulle hiljaisella äänellään. Se kertoo sinulle itsestäsi. Tyhjyydestäsi. Kivistä joille voit astua vaikka polkua ei ole.

Se pyytää sinua avaamaan kämmenesi, vielä tyhjät.

Luottamaan.

Kirjoittaja on heinolalainen toimittaja.
kaisa.hako@gmail.com

Kaisa Hako
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi