Rauhan edistäminen tarjoaa valtioille mainetta, vaikutusvaltaa ja pääsyn isojen poikien neuvottelupöytiin

Maailman johtajia kokoontui tammikuussa Berliiniin ratkomaan Libyan kriisiä. LEHTIKUVA/AFP

STT

Libyan kiemuraista kriisiä on alkuvuodesta yritetty ratkoa niin Venäjän, Turkin kuin Saksankin vetämänä. Berliinin huippukokoukseen kokoontuivat tammikuun puolivälissä liki kaikki kansainvälisen politiikan ykkösketjun suurklubit EU:sta YK:hon ja Afrikan unionista Arabiliittoon.

Myös Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella ottanut rauhanvälityksen kiinteäksi osaksi ulkopoliittista työkalupakkiaan. Sen toteuttamiseen varattiin vuoden 2020 talousarviossa 2,5 miljoonaa euroa.

Jos suorat geopoliittiset tai strategiset tavoitteet jätetään hetkeksi sivuun, miksi näin monet tahot haluavat vetää ja järjestellä rauhanprosesseja?

– Yksi tärkeä asia kansainvälisessä politiikassa on signalointi. Valtiot haluavat rauhanvälitystehtävien kautta välittää viestiä, että ne ovat tärkeitä kansainvälisiä toimijoita. Joillain valtioilla on tietenkin altruistisia intressejä (epäitsekkäitä pyrkimyksiä), ja jotkut haluavat ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sanoo rauhan- ja konfliktintutkimuksen professori Tarja Väyrynen Tampereen yliopistosta.

Aktiivisesti kansainvälisillä areenoilla toimimalla valtio voi saavuttaa arvovaltaa, uskottavuutta sekä pehmeää, suostuttelevaa valtaa.

Paluureitti yhteisiin toimiin

Rauhanprosesseihin osallistumisella voi myös päästä ulos diplomaattisesta eristyksestä.

– Valtiot, jotka syystä tai toisesta joutuvat kansainvälisen politiikan sivuraiteelle tai joita ei pidetä sääntöjä toteuttavina toimijoina, voivat pyrkiä kohentamaan asemaansa ryhtymällä välitystoimiin, Väyrynen sanoo.

Sota Itä-Ukrainassa ja Krimin valtaus tekivät Venäjästä varsin epämieluisan yhteistyökumppanin lännen silmissä. Väyrynen pitää uskottavana ajatusta, että yksi maan motiiveista rauhanvälitykselle Libyassa on paaria-asemasta poistuminen.

– Tässä välitetään kansainväliselle yhteisölle viestiä siitä, että Venäjä on uskottava toimija, joka pystyy vaikuttamaan kansainvälisen politiikan haastaviin kysymyksiin.

Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Toni Alarannan mukaan pakolaisten reittinä toimivan Libyan tulevaisuus on EU:lle tärkeä kysymys. Tekemällä itsestään olennaisen osan neuvotteluja Venäjä pääsee takaisin joihinkin tärkeisiin pelipöytiin, vaikka välirikon aiheuttanut Ukrainan tilanne ei ole lähelläkään ratkaisua.

– Jos Venäjä on se toimija, joka pystyy kehittämään (Libyan) rakenteita ja saamaan vaikutusvaltaa siihen, miten asiat hoituvat ja kuka on vallassa, se käytännössä pakottaa EU-maat toimimaan yhteistyössä Venäjän kanssa, Alaranta sanoo.

Rauhanteko avaa mahdollisuuksia

Eri mailla on rauhanhieronnassa myös kouriintuntuvampia strategisia tavoitteita. Jos valtaan saa tukemansa poliittisen johtajan, siitä avautuu mahdollisuuksia esimerkiksi asekaupoille ja talousyhteyksille. Myös Libyan öljyvarat ovat osa yhtälöä.

– Kaikkia varmasti kiinnostaa, kenen hallintaan ne päätyvät, millaisia sopimuksia tehdään kenen kanssa öljyn maailmanmarkkinoille tuottamisesta ja millaiset yritykset pääsevät jalostustoimintaan mukaan. Voisin kuvitella, että kaikilla siellä aktiivisilla valtioilla on tähän intressejä, Alaranta sanoo.

Euroopan kannalta Välimerta ylittävien pakolaisten lisäksi korostuu epävakaan Libyan aiheuttama turvallisuusuhka. Alaranta kertoo, että Libyaa vuoteen 2011 hallinneen diktaattori Muammar Gaddafin hallinnon kukistamisen jälkeen maasta on tullut ongelmapesäke, jossa muun muassa äärijärjestö Isis ja muut ääriryhmät ovat päässeet järjestäytymään ja toimimaan.

Rauhanvälittäminen ei ole ilmaista

Rauhanvälittäjäksi aikova ottaa myös riskejä. Väyrysen mukaan rauhanprosessit ovat usein pitkiä ja vaikeita sekä vaativat paljon erilaisia asiantuntijoita ja sitoutumista suureen työpanokseen.

– Ihmiset pitää tuoda jonnekin, taata fyysisesti turvallinen ympäristö ja miettiä kaikki mediastrategiat valmiiksi siitä, mitä tehdään salassa ja mitä kerrotaan julkisuuteen. Näissä on isot koneistot, hän sanoo.

Venäjä ja Turkki saivat viime maanantaina Libyan taisteluiden tärkeimmät osapuolet Moskovaan aselevon sopimista varten, mutta yritys jäi suutariksi. Väyrysen mukaan välittämisessä epäonnistumista on perinteisesti ajateltu arvovaltatappiona sekä neuvottelujen osallistujille että erityisesti välittäjälle, jonka ajatellaan epäonnistuneen tehtävässään. Takapakit ovat usein kuitenkin väistämättömiä, eivätkä kaikki rauhanvälitysyritykset koskaan nouse laajempaan tietoisuuteen.

– Julkisuudessa nähdään kädenpuristukset mediakuvastossa, mutta niiden takana voi olla useita epäonnistuneita vaiheita, joissa sopimusta on pilkottu eri osa-alueisiin asiantuntijoiden kanssa. Eri tasoilla olevia eri toimijoiden välitysyrityksiä on hirveästi, ja julkisuuteen tulee vain jäävuoren huippu, Väyrynen sanoo.

Nykykonfliktit ovat monimutkaisia

Jos rauhansopassa on useita välittäjäkokkeja, seuraako siitä sitten ongelmia? Ei suoranaisesti, professori Väyrynen kertoo.

– Toimilla ei välttämättä ole koordinaatiota. On erilaisia yrittäjiä, jotka tekevät toisistaan tietämättä tai ainakin riippumatta työtä eri toimijoiden ja ryhmien kanssa. Toisaalta nykykonfliktit ovat joka tapauksessa niin monimuotoisia, etten tiedä, pystyykö välitystoiminnalla sitä kuvaa enää monimutkaistamaan, hän sanoo.

Väyrysen mukaan nykyiselle rauhanvälitykselle on tyypillistä, ettei solmita kokonaisvaltaisia, kattavia rauhansopimuksia, vaan erilaisia alueellisia ja eri osa-alueita koskevia sopimuksia.

– Tietyllä tavalla voi ajatella, että nämä eri välittäjäryhmät ja välittäjinä toimivat tahot työstävät konfliktia eri näkökulmista. En ole ihan suoraan törmännyt tutkimukseen siitä, voisiko aiheuttaa haittaa, jos asioita sovitaan eri tavoilla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.