Näyttelyarvio: Elämä, itiöstä kammioon - omaäänisten Ars Fennica -ehdokkaiden näyttely Kiasmassa on soljuva kokonaisuus

Ars Fennica -taiteilijat ovat Pekka ja Teija Isorättyä, Camilla Vuorenmaa, Perttu Saksa, Maija Blåfield ja Kari Vehosalo. Petri Virtanen

Maria Ollikainen

Kiasma

Avoinna 18.2.2018 asti

Ars Fennica -kuvataidepalkinnon saajaksi on tänä vuonna ehdolla neljä yksittäistä taiteilijaa ja yksi taiteilijapari. Kiasmaan rakennetun kävijäystävällisen kokoisen näyttelyn osat toimivat hyvin yhteen monilla tasoilla.

Lahden Taideinstituutissakin opiskellut Kari Vehosalo on alusta lähtien uskaltanut tehdä omanlaistaan, esittävää ja harmaata. Vehosalo rakentaa maalauksissaan taitavasti rajanylityskohtia, jotka ovat enemmän kuin konkreettinen kuolema. Hän kuljettaa katsojan lähelle taiteen kielellä, näyttämättä draaman huippua.

Teoksessa eheää, alkuperäistä kuvaa ei ole, vaan vääristys venytettyine solisluineen ja ylitsepursuavine kehonosineen puhuu mielen luomasta ääneen lausumattomasta. Kammottava ja surumielinen on nivottu poimuisuuteen, kuvapaloihin, varjon ja kiinteän häilyvyyteen.

Valokuvaaja Perttu Saksan hevosten verhoutuvissa katseissa on samaa mysteeriä kuin Saksan hienoissa kasvokuvissa tunnetuista suomalaisista. Tunnistettavuutta pakenevien verikuvien ohella hevoset tuntuvat sanovan ”sinä et koskaan aivan tiedä, mikä minä olen”. Samalla ne ovat hyvin lämpimästi läsnä, tumman karvan peittämien lihasten kohoumina ja höyryävänä hengityksenä.

Kuvat hevosen sisuskaluista, joista värit on poispesty, herättävät hivenen iljetystä ja tirkistelyn tunteen. Ne lausuvat myös sen kiehtovan paradoksin, miten meille tuntemattomin on paitsi kauimpana, avaruudessa, myös lähimpänä, ruumiin universumissa. Pekka ja Teija Isorättyän kokonaisuudessa Hugo Simbergin mekaaninen nykykoreografia lähestyy haavoittuvuuden, hoivan ja pelon ristiriitaa. Leikkaussalin välineet raksuttavat kohti kukkia kävijöiden askelten myötä.

Simbergiläinen, hellä kuoleman hahmo on tämän päivän etäistä leikkaussalivälineistöä. Samalla kukkien muotoja noudattelevat välineet kuitenkin liikkuvat leikkisästi ja keveähkösti. -teos muistuttaa vallasta, joka lääkärikunnalla - ja yleisöllä teoksen liikuttajana - on kuolemaa pelkäävän ja hoitoa tarvitsevan yksilön suhteen. Hienoina varjoina seinillä toistuva teos myös näyttää lämpimän kosketuksen tärkeyden, sen poissaolon kautta.

Hautakammioihin kerättiin muinoin arvokasta ja tuttua vainajan matkaan. Camilla Vuorenmaan mäntylevyille kaivertamassa ja maalaamassa kammiossa suomalainen ite-henkisyys krouvin puun käsittelyn muodossa yhdistyy ornamentaaliseen tarkkuuteen, joka muistuttaa Lähi-idän traditiosta.

Fluoresoivien värien teknoseinämät voisivat löytyä tulevaisuuden kaivauksissa. Vuorenmaan seinille ikuistamat myyttiset ja henkilökohtaiset aiheet muistuttavat myös siitä, että oman aikamme itsestäänselvyydet ovat ehkä joskus vielä suuria arvoituksia.

Voiko ankerias kokea yksinäisyyden yksinäisyytenä? Maija Blåfield kuljettaa katsojaa elokuvansa tarinoissa Huippuvuorten oppaan taksista sienten elämään ja taltioituun ankeriaaseen. Taiteilijan pehmeä mutta dokumentaarinen ääni valuu kuin sade. Päällimmäiseksi nousee toivo - ja rakkaus. Pimeän sateen, kadotuksen ja virheiden ohi Blåfieldin elokuva näyttää ajallisen ulottuvuuden lävistävän inhimillisen lämmön ja samuuden, halun muistaa ja säilyttää.

Nämä taiteilijat eivät suotta ole Ars Fennica -ehdokkaita. Kaikkien kokonaisuuksista käy ilmi omaäänisyys, oman näkemyksen löytyminen. Varmuudessaan noin nelikymppiset ehdokkaat eroavat saman katon alla olevan ARS17:n taiteilijoista, joista moni vielä hapuilee. Ars Fennica -taiteilijat puhuvat elämän arvokkaasta mysteeristä, itiöstä kammioon. Siksi näyttelyssä on taiteen voimasta muistuttava, elämänmakuinen vire.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kahdesti päivässä arkisin ja kerran päivässä viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut