Teatteriarvio: Ämpäripäiden aika - Musiikkiteatteri Nytin ensimmäinen produktio Photo Sapiens on vapauttavaa naurua meille itsellemme

Panu Kangas, Sini Koivuniemi, Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Petteri Hautala ja Petri Knuuttila muodostavat Musiikkiteatteri Nytin.

Millamari Uotila

Musiikkiteatteri Nyt

Photo Sapiens

Ensimmäisessä kuvassa, yleisön astellessa katsomoon, näyttämöllä puuhailee vähäeleisesti joukko ämpäripäisiä tyyppejä. Ensimmäinen ajatus on, että äh, taasko näistä ämpäreistä, mutta mieli muuttuu nopeasti, kun esitys varsinaisesti alkaa.

Nimittäin alku on vahva. Pimeydestä puhutteleva ääni kertoo kännykkäriippuvuudesta, elektronisesta napanuorasta, joka hallitsee heräämisestä myöhäiseen iltaan asti. Ääni rohkaisee katkaisemaan napanuoran edes hetkeksi, ja kieltämättä tunnen piston rinnassani. Yhtä aikaa naurattaa ja vähän nolottaa.

Siis osuu ja uppoaa.

Photo Sapiens on uuden lahtelaisen Musiikkiteatteri Nytin ensimmäinen produktio. Lavalla nähdään viisi laulavaa, soittavaa ja tanssivaa näyttelijää: Petteri Hautala, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi. He ovat kirjoittaneet ja ohjanneet, sanoittaneet ja säveltäneet kollaasin tämän ajan ihmisestä. Meistä, jotka etsimme yhteyttä itseemme ja toisiin, mutta kiire, materia, kohtuuttomat odotukset ja jatkuva ponnistelu tekevät siitä takkuista.

Näyttämöllä kaikki tämä kuorrutetaan vapauttavaan nauruun.

Moni esityksen teema on tuttuakin tutumpi, kuten kännykkäriippuvuus, akun loppumisen kauheus, suomalaiset asiakaspalvelutilanteet ja jonotuskulttuuri. Teemat eivät kuitenkaan jää vain tunnistamisen tasolle, vaan mukana on oivallusta. Ja ennen kaikkea rohkeutta vetää härskisti äärimmilleen, ilon, naurun ja hulluttelun, melodraaman tai vimmaisuuden kautta, niin kuin vaikka -laulussa.

Ämpärikin kasvaa osuvaksi aikamme tihentymäksi. Ämpäri on yhtä aikaa metafora materianhimolle ja silmänsä sulkemiselle, mutta emojin keltainen väri ja kylkeen piirretty hymiö tekevät siitä myös surkuhupaisan vuorovaikutuksen symbolin.

Sanko kainalossa valokeilaan saapuvat näyttelijät ovat kuin Tom Hankseja ja Wilsoneita -elokuvasta. Siinä Hanksin esittämä Chuck haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Hän poimii aaltojen tuoman pallon talteen, maalaa sille kasvot ja antaa nimeksi Wilson. Yksinäisyydessä pallosta tulee ainoa kaveri ja olemassaolon peruste.

Petteri Hautala, Anni Kajos ja Petri Knuuttila vievät ämpäri-innon äärimmilleen. Sangot ja sangat käyvät myös rytmisoittimista. Niillä syntyy vaikuttava rummuttelunumero.

Kohtauksien sarjasta rakentuva tuntuu hakevan vauhtia improvisaatiosta, ja käsiohjelmasta käykin ilmi, että impro on ollut yksi työkaluista esitystä työstettäessä. Yllätyksen tuntu, energia ja vauhti ovat yhä tallella.

Lavalla työryhmää täydentää pianisti Matti Hussi. Musiikkinumeroissa on paljon pieniä helmiä. Vedet silmiin nostavan naurun irrottaa oluelle kirjoitettu ylistys, ja Sini Koivuniemen vahva ja puhdas ääni pääsee esiin varsinkin . Ainoastaan kissavideoista ammentava kohtaus hajoaa sekamelskaksi.

Nettideittailijoiden, somettajien ja kaljalla käyvien Härkösten ja Simosten elämiä leimaa jatkuvan näytteillä olemisen ja kohtaamisen vaikeuden ristiriita.

Yhteydenpidon historiasta nettiyhteisö ii2 ja mese ovat omanikäisiini, nuoriin aikuisiin kolahtavaa nostalgiaa. onkin monelta osin sukupolvinäytelmä. Kohtaamattomuuden teema kuitenkin ylittää sukupolvet, niin kuin näyttämölläkin nähdään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.