Villi ulkonäkö, kiltti luonne

Kaikkien jaalanlampaiden karva on vähän erilainen. Liköörin päällyskarva on todella pitkä. ESS

Ihmisen ja lampaan katseet kohtaavat. Pässin silmissä on utelias ja vilpitön katse. Ihmisen sisällä liikahtaa jotain. Pässi painaa sievän päänsä ihmisen kättä vasten, antautuu rapsutettavaksi ja nauttii läheisyydestä. Pään valkoiseen, kiharaan villaan on ihmisen mukava painaa sormensa.

Eikä se ole mikä tahansa pässi, vaan kippurasarvinen suomenlammas, joka ei muistuta modernia kantaa oikeastaan mitenkään. Se kuuluu erittäin pieneen jaalanlampaiden kantaan.

Jaalanlampaaksi on ristitty kuusi vuotta sitten eristäytyneestä katraasta Jaalasta löytynyt kanta.

- Kuuluin maatiaislammasyhdistykseen ja sitä kautta sain tiedon, että Jaalassa on menossa teuraaksi noin 200 lampaan katras, joita epäiltiin kainuunharmaiksi eli muinaislampaiksi. Kun näin katraan, tajusin heti, että ne eivät ole kainuunharmaksia, vaan jotain todella erikoista, muistelee Askolassa asuva Riina Suominen.

Lampaat olivat eläneet vanhan pariskunnan hoidossa noin kymmenen vuoden ajan niin, että niiden perustarpeista oli huolehdittu, mutta lauma oli päässyt lisääntymään holtittomasti. Pässejä ei oltu erotettu, eikä niitä raaskittu laittaa teuraaksi, siispä laumassa siis astuttiin ristiin rastiin. Etenkin loppuaikoina astumaan ovat ilmeisesti päässeet vain vahvimmat, nopeimmat ja ovelimmat pässit. Sisäsiittoisuuden ja luonnonvalinnan seurauksena kanta oli taantunut sellaiseksi kuin suomenlammas olisi ollut ennen sen jalostusta.

- Ne ovat aika pieniä, alkuperäisessä laumassa oli vain 40 kiloa painavia uuhia. Pässeillä on sarvet, toisin kuin suomenlampaalla nykyisin. Merkittävintä niissä on villa; se on moniväristä, meillä on jopa pilkullinen pässi. Näiden lampaiden villa on lisäksi kaksijakoinen eli siinä on aluskarva ja jopa 25-senttinen päällyskarva, Riina Suominen esittelee.

Hän kutsuu luokseen yhden lauman hienoimmista uuhista, Rusinan. Se on harvinaisen mäyränvärinen eli sen selkävilla on savunruskea.

Lampuri kaivaa kätensä sen erittäin pehmeään villaan ja näyttää pohjakarvaa: osa siitä on hopeanhohtoista, lähes vaaleansinistä. Vieressä alusvilla muuttuu melkein mustaksi.

Nimenomaan tämä erikoinen villa on saanut sekaisin niin tekstiiliarkeologit, keskiaikaharrastajat kuin käsin lankansa kehräävät harrastajatkin. Tällaista villaa ei ole päästy kehräämään satoihin vuosiin. Tämä on villaa, josta esiäitimme kehräsivät langan, josta he kutoivat kankaansa ja taidokkaat nauhansa.

Jaalanlampaita on tällä hetkellä arviolta alle sata. Niiden DNA eli perimä on myös tutkittu. Dosentti Juha Kantanen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta on todennut kannan olevan suomenlampaiden eriytynyt kanta.

Kiihkeimmät suomenlampaan jalostajat ovat sitä mieltä, että niitä ei pitäisi olla suunnilleen lainkaan, sillä ne edustavat kaikkea sitä, mistä jalostuksella on yritetty päästä eroon. Niiden villa ei ole tasalaatuista, väritkin ovat mitä sattuu.

Tavallisen ihmisen silmissä jaalalaiset ovat vain lampaita. Mutta pienellä primitiivilammaskatraalla on tukijansakin. Riina Suomisella on viitisenkymmentä jaalalaista, osa on vielä siitä alkuperäisestä katraasta haettuja: uuhet Maya-mummo, Mustasilmäsusanna, Rusina, Muru, Saara ja Oiva-pässi.

Hän otti jaalalaisia alunperin parikymmentä ja on nyt tehnyt määrätietoista työtä esimerkiksi jalostusryhmien luomiseksi. Sillä on tarkoitus välttää sisäsiittoisuuden ei-toivotut piirteet.

- Jaalalaisia lähti myös pieniä eriä yksittäisille lampureille, mutta ne ovat hajaantuneet jonnekin. Jossakin on jaalanlampaita, ja nyt olisi todella tärkeää ja hienoa löytää ne. Ainakin Pohjanmaalle on mennyt jalostukseen pässejä, Riina Suominen kertoo.

Koko ajan puhuessaan hän rapsuttelee uuhia, jotka silmät puoliummessa nojaavat häntä vasten. Jaalalaiset ovat juuri tällaisia: hyväluontoisia, rohkeita ja uteliaita. Ne kiintyvät hoitajaansa, oppivat tuntemaan nimensä ja niissä on säilynyt yksi tärkeä ominaisuus.

- Ne ovat loistavia emoja. Niiden emokäyttäytyminen on jopa hurjaa. Uuhi, joka on normaalioloissa hyvinkin seurallinen, ei päästä ketään karitsansa lähelle. Ne uhkailevat, murisevat ja jopa purevat. Mutta tämä on kenties se ominaisuus, jolla parhaiden emojen karitsat ovat selvinneet, Riina Suominen pohtii.

Nyt hän etsii työlleen jakajaa. Toista lampolaa, jossa jaalalaisten tarina jatkuisi ja laajenisi.

- Elättelen toiveita siitä, että joku jolla olisi mahdollisuuksia, haluaisi myös ottaa näitä. Jos tälle minun kannalleni tapahtuu jotain, jaalanlampaiden tarina oli siinä.

ESS-Mervi Pasanen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.