Sohvi Auvisen Esalainen: Ihminen ei pysy oravanpyörän vauhdissa ikuisesti, vaan lopulta vahvinkin väsähtää

Sohvi Auvinen

Omassa kuplassani puhutaan ihmisoikeuksien, patriarkaatin murskaamisen ja viherkasvien ohella ehdottomasti eniten siitä ihan tavallisesta, tylsästä arjesta. Paitsi että monen kohdalla se on kaikkea muuta kuin tavallista ja tylsää: monelle se on päivästä toiseen rämpimistä, hapuilua ja selviytymistä. Sellaista elämää, jossa harva asia tuntuu merkitykselliseltä ja minkään arvoiselta, päinvastoin.

Miksi näin sitten on? Syitä on varmasti monia, mutta yksi asia on selvä: ulkopuolelta tuleva paine tietynlaisen elämän elämiseen on valtava, ja monen hartiat eivät kestä sen painoa. Tuossa elämässä onnistumisia tarkkaillaan raadollisilla mittareilla: pitäisi tehdä töitä kellon ympäri, olla fyysisesti vähintään triathlon-kunnossa ja siinä sivussa vielä onnistua pyöräyttämään hapanjuurileipää viikonlopun brunssipöytään, osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun Twitterissä ja nukkua vähintään kahdeksan tunnin yöunet. Ystäviä olisi myös hyvä jossain välissä nähdä ja syödäkin pitäisi, mieluusti terveellisesti ja tasapainoisesti.

Eikö kuulostakin mahdottomalta?

Maalaisjärjellä ajateltuna se sitä usean mielestä varmasti onkin, mutta silti on yritettävä, vaikka hampaat irvessä. Miksi? No, ei tarvitse kuin avata Hesari ja silmille lävähtää esimerkiksi HS Vision juttu 24-vuotiaasta somevaikuttajasta, joka oli jo perustanut kaksi yritystä, valmistunut huippuyliopistosta ja kirjoittanut kirjan ja "kertoo nyt sukupolvensa edustajille, miten saavuttaa elämässä tasapaino". Ole enemmän superihminen, vähemmän lorvailija.

Näitä juttuja supersuorittajista on media pullollaan, joten ei mikään ihme, että moni itseään tavallisena pitävä tyyppi on helisemässä oman arkensa kanssa. Koska jos et sano kaikkeen kyllä, olet kakkosluokan kansalainen, joka tuhlaa potentiaalinsa haahuiluun. Joten sitten suoritetaan, hyvinvoinnin mittarit punaisella paukkuen.

Jokin on siis pielessä ja vaatii korjausta. 

Mutta ongelma ei ole vain median meille syytämässä menestyjän mallissa, vaan syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa. Nykyinen 40-tuntisen työviikon ympärille koottu elämä ei ole suunniteltu nykyihmistä, yhä useammin yksinelävää ja työssäkäyvää tyyppiä silmällä pitäen. Kyseessä on sotien jälkeinen reliikki, joka nojaa toimiakseen kotona nyrkin ja hellan välissä olevaan puolisoon (yleensä naisoletettuun) ja tämän ilmaiseen työpanokseen. On esimerkiksi huomattavasti helpompi käväistä töiden jälkeen verkostoitumassa aftereilla, kun kotona on ruoka odottamassa pöydässä.

Koska ydinperhe on vuosikymmenten saatossa vaihtunut yhä useammalla yhden hengen ruokakuntaan ja naisoletettujen paikka kyökistä konttoriin, on vanha malli eittämättä aikansa elänyt ja asettaa aivan liikaa paineita yksilöiden niskaan. Tämänkin näkee vain vilkaisemalla vaikkapa sitä Hesaria. Superihmisten lomasta löytyy nykyään myös yhä enemmän juttuja itsensä loppuun polttaneista kolmikymppisistä, jotka yrittävät venyä joka suuntaan.

Jokin on siis pielessä ja vaatii korjausta. Kuuden tunnin työpäivä ja nelipäiväinen työviikko ovat tervetulleita avauksia, mutta muutosta kaivataan myös asenneilmapiirissä. Entäpä jos lopetettaisiin se burnouteilla kehuskelu ja todettaisiin, että keskinkertainenkin on aivan hyvä?

Kun päivät pitenevät, suljen sälekaihtimet ja kaivaudun syvemmälle peittokasan syövereihin – kevät on monelle vaikeaa aikaa, johon korona on tuonut hieman helpotusta

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut