Teatteriarvio: Keskiluokan painajaismainen arki tursuu mörköjä, suolenpätkiä ja verta Q-teatterin splatter-draamassa

Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala ovat Arki ja kauhu -näytelmän tuikitavallinen perhe. Sakari Tervo

Ilkka Kuosmanen

Q-teatteri, HelsinkiArki & kauhu

Niin tiheitä ovat Q-teatterin -näytelmän kuvat, että esiin on kaivettava metaforasanakirja. Talo viittaa vanhastaan ihmismieleen, veren voi ajatella tarkoittavan pelastusta tai totuutta ja mörkö on mörkö, joko alitajunnassa, sängyn alla tai nurkan takana piilottelemassa.

Kaikkia edellä mainittuja nähdään Akse Petterssonin ohjauksessa. Vaikka näytelmä raahustaa ajoittain tuskallisen hitaasti eteenpäin, kyseessä on huikean taitavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kuvaus siitä, miltä nykyajassa tuntuu elää.

Kadonnut yhteys itseen ja muihin

Näytelmän perhe, jota ei missään vaiheessa sen kummemmin esitellä, elää aivan tavallista keskiluokkaista arkea: herätys, suihku, aamupala, töihin, koiralenkki, jne. Heidän elämänsä on yhtä hajutonta ja mautonta kuin se lavaste, johon näytelmä sijoittuu.

Yhteydet ihmisten välillä ovat katkenneet. Kaikki räpläävät kännyköitään ja toljottavat zombeina telkkaria, mutta juuri mitään ei puhuta. Elämästä on kadonnut merkityksen tunne.

Samaan aikaan hirviöt vaanivat talon ulkopuolella. Perheen tytär muuttuu ihmissudeksi, isä lipsahtaa kielletyille poluille. Toiset eivät tietenkään huomaa mitään, sillä perheenjäsenet ovat kuin aaveita toisilleen.

Painajaismainen tunnelma

Vaikka esityksessä tapahtuu faktisesti hyvin vähän, Pettersson on pakannut näyttämökuviinsa melkoisesti filosofisia aineksia.

Perheen arkea seurataan niin piinallisen tarkasti ja hitaasti, että katsoja alkaa väistämättä hakea asioille symbolisia merkityksiä. Painajaismainen tunnelma välittyy selvästi, ja lopulta kulissi romahtaa. Tarinaa esityksessä saisi silti olla enemmänkin.

Edellä mainitun merkityksen tunteen katoamisen ohella tulevat käsitellyksi ihmisen vinksahtanut luontosuhde, alitajuinen halu kapinoida normeja vastaan sekä erinäisten räppärien ja tubettajien taipumus rakentaa elämästään jotakin suurempaa representaatioiden kautta.

Loppu on silkkaa splatteria

Ohjaus laventaa Q-teatterin näyttämöä tarkkaan orkestroiduilla livevideoilla. Kauhuelokuvista tuttua kuvastoa käytetään enimmäkseen koomisessa mielessä, mutta toisaalta pahaenteiset tihentymät, välkkyvät valot ja teollinen musiikki luovat myös aidosti karmivia tilanteita.

Viimeiset viisi minuuttia ovat tosin niin hurmeista splatter-teatteria, että tehokeino alkaa jo syödä itseään. Jos (teko)veren näkeminen heikottaa, ainakaan eturiviin ei kannata asettua.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.