Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

ESS:n vaalikone on nyt auki – löydä oma ehdokkaasi

Kirja-arvio: Kriittisesti ja hauskasti huonoudesta – Silvia Hosseini laittaa itsensä likoon ja avaa seksielämäänsäkin lukijalle

Silvia Hosseini

Pölyn ylistys

Savukeidas 2018. 186 s.

Suomalainen esseekirjallisuus voi hyvin, mutta sitä on vaivannut selvä sukupuolivinouma: esseitä kirjoittavat pitkälti miehet – nuoret ja vihaiset tai vanhat ja äkeät, mutta miehet yhtä kaikki.

Muutamia piristäviä poikkeuksia toki on, ja nyt esiin marssii Silvia Hosseini (s. 1982), joka on kirjoittanut aiemmin muun muassa ja -lehteen. on hänen esikoiskirjansa.

Kirjan läpileikkaavana teemana on terve viehtymys huonouteen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun Hosseini kirjoittaa Leonard Cohenista (johon hän suhtautuu kutakuinkin jumaloiden), hän tarkastelee Cohenin kehnointa levyä, josta löytyykin ilahduttavan monta kehnouden tasoa.

Tällainen näkökulma tuottaa paljon kiinnostavampaa tekstiä kuin arvostetun artistin parhaiden töiden esittely.

Dubaita käsittelevä teksti on kirjan parhaita. Vauraudellaan ja pilvenpiirtäjillään pöyhkeilevä kaupunki on niin absurdi paikka, että pelkästään sen kuvailu olisi jo sinänsä kiinnostavaa.

Mutta tietysti Hosseini pystyy vetämään mukaan sekä akateemiset teoriat spektaakkeliyhteiskunnasta että oman kokemuksensa. Vaikka Dubain keinotekoisuus ja ihmisoikeusloukkaukset kauhistuttavat häntä, hänelle paikka tarjoaa myös hedonistisia nautintoja.

Sama tulee esiin muutenkin pitkin matkaa. Vaikka Hosseini suuntaa moniin käsittelemiinsä ilmiöihin hyvin kriittisen katseen, hän ei esitä olevansa näiden ilmiöiden ylä- tai ulkopuolella. Päinvastoin, hän tunnustaa kiihottuvansa väkivaltaviihteestä, pitävänsä shoppailusta (”tietyin rajoituksin”) ja käyttävänsä höpsöä rap-biisiä voimalauluna.

Esseistit pistävät itsensä usein enemmän tai vähemmän likoon, ja Hosseini pistää enemmän. Käsitellessään seksuaalisuuden ja väkivallan suhdetta hän kertoo myös omasta seksielämästään ja toteaa pitävänsä siitä, että häntä ”vähän murjotaan”.

On tulkintakysymys, onko tämä rohkeaa vai vähän liiallista omakohtaisuutta. Palveleeko omien sänkypuuhien kuvailu itse asian käsittelyä? Kenties, mutta kenties asiaa voisi setviä myös ulkokohtaisemmin.

Parhaimmillaan Hosseini on myös pahuksen hauska kirjoittaja. Kuvaukset Seinäjoen tangomarkkinoilta ja pohdinnat siitä, miten Jean-Paul Sartre olisi käyttäytynyt takahuoneessa saivat minut nauramaan ääneen ja miettimään, että Hosseinin pitäisi olla journalisti – sellainen, joka kirjoittaa näkemästään ja mielikuvittelee vähän päälle.

Vaan kuinka ollakaan, sivua myöhemmin Hosseini kertoo kokemuksistaan kulttuurijournalisteille järjestetyllä kurssilla ja toteaa tajunneensa, ettei hänestä ikinä tulisi toimittajaa. Syynä tähän oli perustavanlaatuinen sivullisuuden tunne, kun kurssitoverit intoilivat päivän näennäisesti tärkeiden uutisaiheiden äärellä. Hosseini taas suhtautuu ”useimpiin ajankohtaisiin ilmiöihin epäluuloisesti”.

Siinä kohtaa tekee mieli lähettää terveiset: Silvia hei! Juuri sinunkaltaisiasi ihmisiä journalismi tarvitsee kaikkien ”tapahtuu juuri nyt” -kuhisijoiden vastapainoksi! No, esseismiä tai journalismia, sama se, kunhan jatkat kirjoittamista.