Jyväskyläläisen Tapani Heinosen romaani vie sisällissodan sinne missä se oli. Väinö Linnan kuvitteellisen Pentinkulman asemasta merkitsevän osan saa oikeasti nimetty pohjoishämäläinen kunta Längelmäki.
Pitäjä muistetaan Länkipohjan verilöylystä, jossa Tamperetta kohti etenevät valkoiset teloittivat noin sata punaista. Tätä ja sodankulun muitakin linjauksia kuvataan Pohjanmaalta Tampereelle, Kuhmoisiin, Suinulaan, Lahteen, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.
Henkilökohtalot antavat sodalle musertavat kasvot. Kirjallinen rakennelma on paneutunut ja vahvana ja koskettavana eletty läpikulku kielikuvia, repliikkien sävyä ja murretta myöten.
Väkivallasta rakentuu Heinosen kirjassa tolstoilaista ajattelua muistuttava motiivi.
Tolstoille sota on valtiolle ominaista aatteellisia, seksuaalisia ja uskonnollisia piirteitä sisältävää tuhoavaa toimintaa. Se on kuin kollektiivinen vietti, joka nimenomaan vallan ohjaksissa kääntyy väkivallaksi.
Heinosen romaanihenkilöiden moraali hapertuu sodan alla. Myös kristillinen etiikka, käsitys hyvästä ja pahasta hämärtyy. Sodaksi ruumiillistuva, ihmisensä orjuuttava valta sokaisee yksilöiltä heidän luontaista totuudellisuuden tajuaan.
Kummalla puolella ollaankin, mihin sektoriin tahtoen tai tahtomatta joudutaankin, kollektiivista pohjakuviota hallitsee inhimillisen yhteyden ja myös yksilöllisen sankaruuden kadottava sekopäinen viha.
Kahdessa aikatasossa liikkuvan romaanin tapahtumat alkavat vuosista 2015 ja 1897. Nykyajassa on kertoja-kirjailija, joka työstää romaania sisällissodasta omaa sukutaustaansa tutkien.
Kirjailija ei pääse historiallisen aiheen ja kerrontahetken liitoksista. Nykyterrorismi, pakolaisuus, kulutusteknologia ja markkinaidealismi on oleellinen luiska romaanin kuvaaman helvetin liukumäessä. Arkielämää raiteilta heittelevin ristiriitavaikutelmin ja -vaikutuksin kertoja tuntee itsensä osalliseksi ajassa ja geeneissä yhä edelleen jatkuvaan sekasortoon.
Sisällissodan hahmoista tulee uhreja, kun väkivalta riistää heiltä herkkyyden, ihmisarvon ja usein hengen.
Romaanissa samastutaan henkilöiden tunteisiin kuin katsottaisiin ristejä heidän haudoillaan ja tuijotettaisiin ihmisyyden sydämen lävistäneisiin vinoutumiin ja paradokseihin.
Vaikka monet romaanin henkilöistä eivät yksilöinä voi ja halua sisäistää väkivallaksi ruumiillistuvien aatteiden käytäntöjä, he havaitsevat kuin huomaamatta ajautuneensa kollektiivisen vallan pelinappuloiksi, ”vihan mannerlaatoille”, kohti tahtomattomia kohtaloita.
Längelmäen murtumista Tampereen-lukkona ja muita sodan taitteita kertoja hahmottaa kuin palaisi itse liekeissä. Syntyy vaikutelma, että liioittelija ei ole hän, vaan realismi, joka kertoo kirjoittajalle totuuden. Mielikuvien viisareita liikuttaa dokumentin aikapommi.
Kiväärit vapisevat sekä teloitettavien että teloittajien käsissä vielä tänäänkin.
Keskenään läheisten kyläläisten tai toisiinsa ihastuneiden opiskelijapoikien suhteita ratkotaan yhtäkkiä aseilla, toinen toisen rinnalla tai toista vastassa. Punaiset ja valkoiset hyökkäävät ja pakenevat pelossa ja nälässä, uhoavien ja voipuneiden sanojen kumistessa, tarkoituksen karatessa.
Kaoottisessa hädässä henkilöt muistavat lapsuuden viattomuuden ja joskus elämässä vallinneen sopusoinnun. Mielikuvat sekä palaavat että hukkuvat teurastuksen konkreettisuuteen.
Lapset ja rauhallinen maisema, kuu, taivas, luonto, eläimet, erityisesti hevoset kuvastavat viattomana vastavoimana ihmisten kokemaa mielettömyyttä perunakuopissa, metsässä, lumessa, sairastuvassa, kaduilla, vankikasarmissa ja -leireillä, kuten Heinosen teoksen nimikohteessa Fellmanin pellolla Lahdessa.
Pakolaisten ja antautuneiden määrän laskettiin Fellmanin kartanon mailla sijainneella sodan jälkinäyttämöllä nousseen 20 000–30 000:een. Huomattava osa heistä oli naisia ja lapsia.
Linnan Koskeloiden tai räätäli Halmeen kaltaisia päähenkilöhahmoja ei Heinosella eräistä yhtäläisyyksistä huolimatta oikeastaan ole. Erityisellä tavalla romaanissa sen sijaan roihuaa aggression alkuvoima, se kuoleman tuottamisen ja kuoleman kohtaamisen vietinomaisessa vimmassa viskottu tuhka, jota tappajavalta pelloilleen levittää – yksilön, kansan tai maailman tuhoksi.
Romaanissa pilkahtaa kuin välttämättä satakielen ääni, valon kaje. Sitäkin kirjan vastaanottaja hätkähtää.
Mannerheimin figuuri ei reagoi, kun kaikesta kertomastaan järkyttynyt kertoja heittää ratsastajapatsasta lumipallolla. Mutta romaanin lukija tarkistaa näkökulmaa historiaan. Ja huomioi vastuunsa tulevaisuutta kohtaan.
2
