Tällaista on ESS:n toimituksen työ poikkeusoloissa, lue 18 tarinaa

ESS

Etelä-Suomen Sanomien toimitus siirtyi vallitsevan koronaviruspandemian takia maaliskuun puolivälissä työskentelemään pääsääntöisesti etänä kotioloista. Lukijoiden tiedonjano koronaviruksen käänteitä kohtaan on ymmärrettävästi ollut poikkeuksellisen suurta, siitä kertoo esimerkiksi verkon analytiikka.

Tekemistä on siis paljon, kun yritämme parhaamme mukaan tähän tiedonjanoon vastata luotettavaa, ajantasaista ja taustoittavaa tietoa kertomalla. Ja vaikka koronavirus vaikuttaakin nyt hyvin moneen asiaan, eivätkä näkökulmat hetkeen lopu, tarvitaan koronavirusjuttujen oheen paljon muunkinlaista sisältöä. Ei kai kukaan jaksa viruksen vaiheita jatkuvasti seurata, välillä on piristävää lukea muutakin.

Kahdeksantoista ESS:n toimituksen työntekijää kertoo tässä jutussa, miten työ - niin haasteineen, yllätyksineen kuin iloineenkin - on nyt sujunut ja miltä toimitustyön tekeminen poikkeusoloissa tuntuu. Jutun lopussa kommentointiosiossa sinä voit kirjoittaa meille terveisiä, vaikkapa siitä, millaisia juttuaiheita toivoisit meidän ottavan käsittelyyn.

Markus Pirttijoen työkaveri on tällä hetkellä 2-vuotias dogo argentino Isla. Tuija Pirttijoki

Markus Pirttijoki, päätoimittaja: Vaatteet kuluvat normaalia vähemmän ja parta kasvaa

Varsinkin ensimmäisinä viikkoina työpäivät venyivät todella pitkiksi. Oli kaikenlaista poikkeusoloihin liittyvää järjestelyä sekä paikallisella että konsernin tasolla. Uutistilannekin oli poikkeuksellinen. Ei ollut tavatonta, että aamukahdeksalta alkanut päivä jatkui vielä iltakymmeneltäkin, kun toinen silmä odotti valtineuvoston tiedotustilaisuuden alkua ja toinen tuijotti kelloa, että ehtiihän uutinen lehteen. Sittemin tilanne on normalisoitunut ja monet käytännöt muuttuneet rutineksi. Työ tekijäänsä opettaa.

Välillä olen työskennellyt vapaa-ajan asunnolla. Siellä on ollut parempi työrauha eikä ole tarvinnut taistella samasta nettikaistasta muiden perheenjäsenten kanssa. Koiralla on ihan omat kaistansa. Yhtenä aamuna juuri aamukokouksen alkaessa näin ikkunasta, kuinka Isla jahtasi aidatulle mökkipihallemme eksynyttä rusakkoa. Rusakko pääsi karkuun ja niin pääsi Islakin – se loikkasi 150-senttisen verkkoaidan yli kuin gaselli. Kokous vedettiin normaalisti läpi. Koirakin löytyi onneksi myöhemmin.

Kotona työskennellessä on saanut nauttia sellaista herkkua, että syömme yhdessä päivällisen ohella myös lounasta. Ruokailuajat rytmitetään – jos työpalaverit vain sallivat – koululaisen ruokatuntien mukaan.

Vaatteet kuluvat normaalia vähemmän ja parta kasvaa. Yllätyksekseni myös hiukset kasvavat, mutta eivät kuitenkaan ylös tai alas vaan sivusuuntaan. Ainakin aamulla peilistä katsottuna näyttää siltä.

Ymmärrän niitä, jotka kärsivät nykyisen työpaikkansa taustahälystä. Itselläni tilanne on päinvastainen. On liian hiljaista. Korjaan tilannetta musiikilla. Queenia, AC&DC:ta ja Sostakovitsia kuluu paljon. Tätä kirjoittaessa taustalla soi Guns N' Rosesin Sweet Child O' Mine. Koiraa olen yrittänyt opettaa nakkipalkalla oikolukijaksi. Toistaiseksi panos-tuotos-suhde on vielä vinksallaan.

Jonkunlainen Tervetuloa-juhla on syytä järjestää, kun työkaverit joskus palaavat toimitukseen. Petri Koivisto

Petri Koivisto, toimittaja: Tyhjässä tilassa on hyvä keskittyä

Työni on poikkeusoloissa muuttunut varsin vähän. Olen etätyön sijasta valinnut työskennellä työpaikallani, jossa on minun lisäkseni yleensä vain yksi kollega. Emme juuri puhu keskenämme, joten rauha ja hiljaisuus on lähes täydellistä. Töissä onkin nyt helppo keskittyä, koska huomiota hajottavia tekijöitä on vähän. Kotona niitä olisi liikaa.

Tiedon keruu puhelimitse tai verkon välityksellä on tietysti jatkunut ennallaan, mutta ihmisten kanssa asioiminen kasvoista kasvoihin on nyt rajatumpaa. Se tuntuu ikävältä, koska jutuissa pitäisi aina kuulua ihmisen ääni. Se ei koskaan kuulu liikaa.

Vaikka tyhjä ja avara työtila tarjoaa kaivattua hiljaisuutta, se usein myös pysähdyttää miettimään, kuinka pitkään rajoitukset vielä kestävät. Toimituksen virtuaaliset Teams-palaverit ovat hyviä yhteydenpitokeinoja, mutta ne eivät korvaa fyysiseen läsnäoloon perustuvaa kanssakäymistä. Lienee syytä järjestää jonkinlainen "Welcome back" -tapahtuma, kun työkaverit joskus palaavat.

Vielä kun saisi sahan, niin työpöydän alalaitaan syntyisi aukko jaloille. Marjaana Lahola

Marjaana Lahola, toimittaja: Yksi kaapeli "pelasti" työergonomian

Etätyön ongelmat ovat selvästi kahtalaiset: ergonomiset ja sosiaaliset. Itselläni alkuvaiheen suurin ongelma oli työpisteen löytäminen.

Ensimmäiset päivät venkoilin nojatuolissa, kunnes joka paikkaan alkoi sattua ja ryhti lösähtää. Läppäri ruokapöydän kulmalla ei sekään toiminut, koska siinä istui jo pöytätietokone. Välillä kökötin lattialla milloin mitenkin päin.

Tilannetta paransi lopulta pöytäkoneen kustannuksella kaapeli, jolla sain läppärin yhdistettyä pöytäkoneen näyttöön. Paitsi että nyt minulla on jonkinlainen työpiste (saakos tästä jotain verohelpotusta?), minun ei enää tarvitse tihrustaa toimitusjärjestelmää, Word-muistiinpanoja ja verkkosivuja yhtä aikaa samalta pikku ruudulta.

Vielä kun saisin sahan, niin tekisin kunnon aukon työpöydän alalaitaan. Sitten jalatkin mahtuisivat johonkin.

Toimituspäällikkö Hanna Myyrä oli eätyöpäivänä poikkeuksellisesti jopa hieman meikannut Journalisti-lehden kuvausta varten. Hanna Myyrä

Hanna Myyrä, toimituspäällikkö: Etätyöpäivän taustalla kuuluu koiran kuorsaamista

Olin kuvitellut, että etätyössä on vähemmän keskeytyksiä ja siten helpompaa keskittyä kuin normaalioloissa, mutta yllättäen se ei mennytkään niin. Viestinnän ja tiedonvaihdon tarve on kasvanut valtavasti ja käytössä olevat viestintätekniikat mahdollistavat sen, että jonkinlaista viestiä tulee koko ajan jostakin päin.

Vaikeinta on etätyössä pitää huolta siitä, etteivät päivät veny liikaa ja että pitää työpäivän lomassa myös taukoja. Turhan usein tulee koneen äärellä vietettyä koko päivä ja mahdollinen lounaskin vetäistyä töitä tehden.

Olen yrittänyt pari kertaa päivässä tehdä parikymmentä kyykkyä ja varpailleen nousua, jotta kroppa ei menisi päivän mittaan täysin jumiin. Toimituksessa tulee kuitenkin kuljettua portaita ainakin muutaman kerran päivän mittaan.

Työkavereita olisi myös mukavaa nähdä myös livenä, ei vain kuvana palaverin aikana. Perjantaiset toimituksen iltapäiväkahvit videoteitse ovat sentään paljastaneet sen, että ihan entisellään väki näyttää olevan, mitä nyt hiukset ja parta ovat joillakuilla kasvaneet.

Olen päässyt siinä mielessä vähällä, ettei minulla ole enää kouluikäisiä lapsia. Sohvannurkassa kuorsaava, iäkäs koira ei paljon häiritse. Ulkomailta evakuoitunut, aikuinen poikakin pysyy huoneessaan työpäiväni aikana eikä ilmeisesti edes herää videoneuvotteluihin eikä webinaareihin.

Juha Honkonen etätöissä. Juttuaiheet pyörivät miltei täysin koronan ympärillä. Juha Honkonen

Juha Honkonen, Uutissuomalaisen toimittaja: Kotona koronaa vastaan

Juttuaiheeni pyörivät miltei täysin koronan ympärillä. Kirjoitan Uutissuomalainen-nimisen toimituksen kautta juttuja myös Etlarin sivuille, mutta koska aiheemme ovat valtakunnallisia, ei koronaähkyä oikein voi välttää. Virus nujertaa muut uutiset niin hallituksessa kuin muissakin organisaatioissa. Koronatilastot vain vilistävät silmissä. Muuten epidemia vaikuttaa arkeen melko vähän, sillä lapsemme ovat esikoulussa ja päiväkodissa. Vaimon byroo on ylä- ja minun alakerrassa. Muutama kiinnostava matka on peruuntunut, samoin kuin esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin ja komissaari Jutta Urpilaisen haastattelut. Kaikki hoitunevat sitten myöhemmin. Kyllä tämä tästä.

Työ on normaalistikin melko silppuista, mutta nyt se on täynnä keskeytyksiä myös lasten tarpeiden vuoksi. Milja Kungas

Milja Kungas, uutistoimituksen esimies: Terveisiä etäkonttorikoulupäiväkodista!

Työpuhelin soi. Lukijalla on kerrottavaa. Piiloudun vessaan kuuntelemaan, koska kuopus alkaa itkeä äitiä samalla hetkellä. Lukija lähettää puhelun lopuksi terveisiä lapselle, kuuli kuitenkin. Tilanne on ollut tavallinen jo seitsemän viikkoa. Tunnen olevani joko huono työntekijä tai huono äiti. Kolme poikaamme ovat kotona kanssani yötä päivää. Aviomies tekee töitä kodin ulkopuolella 12 tuntia päivässä ja auttaa kyllä kaikessa heti kun saapuu kotiin.

Kaksi koululaista ja yksi nelivuotias yhdistettynä töiden tekemiseen kotona – jos tästä selviän, väittäisin tulevaisuudessa selviäväni ihan mistä vain. Työni on normaalistikin melko silppuista. Nyt työpäivä on täynnä jatkuvaa keskeytystä myös lasten tarpeiden vuoksi. Työt mahtuvat harvoin virkamiesaikaan. Onneksi meillä on oma piha, jonne lapset voivat mennä myös keskenään ulos leikkimään.

Teen lähes poikkeuksetta kaikki työni etänä. Olen seitsemän viikon aikana tehnyt haastatteluista vain kolme kohtaamalla haastateltavat kasvotusten. Ihmisiä on kova ikävä. Olen myös huomannut, miten valtavan tärkeitä työkaverit ovat – nyt kun heitä näkee vain videopuhelimitse.

Ja anteeksi kaikki kunnon kasvattajat, lastemme ruutuaika on kohtuuton – kaksi kertaa päivässä peliaikaa ja sen lisäksi saa katsoa televisiotakin silloin sun tällöin. Mutta kun lapset myös nukkuvat 10 tuntia yössä, syövät suunnilleen säännöllisesti, tekevät koulutehtävänsä ja ulkoilevat neljä kertaa päivässä, annan armoa itselleni.

Simppu Bavard tarkistaa töiden välissä kolmasluokkalaisen läksyjä ja yrittää keksiä esikoululaiselle järkevää tekemistä. Mika Vähälummukka

Chiméne Bavard, toimittaja: Olkaa hiljempaa, äiti tekee töitä

Vielä pari kuukautta sitten satunnaiset etätyöpäivät olivat parasta mitä tiesin. Oli ihanaa kirjoittaa juttuja omassa rauhassa keittiön pöydän ääressä tietäen, että seuraavana päivänä pääsisin taas takaisin toimitukseen työkavereiden seuraan. Sitten tuli korona-arki, jonka takia koko perhe asettui neljän seinän sisälle ja työkaverit jäivät kymmenien kilometrien päähän. Alku oli karua vääntämistä. Lapset ramppasivat viiden minuutin välein kysymässä lisää ruutuaikaa tai valittamassa tylsyyttään. Sitten tuli vaikeita koulutehtäviä, joiden alkuun yritin auttaa samalla kun sovin puhelinhaastatteluja tai kirjoitin juttua. Kaikkien hermot olivat koetuksella. Netti pätki. Kuulosuojaimet hiostivat poskia.

Edelleen palikoiden yhteen sovittaminen on hankalaa, mutta on tässä ollut paljon kivojakin hetkiä. Tykkään käydä lasten kanssa ruokkiksella vartin kävelyllä tai pyöräilyllä, jos aurinko paistaa. Saisimme kaikki nukkua ainakin puoli tuntia pitempään aamuisin, jos osaisimme. Aika usein hipsin koneelle ennen kuin muu perhe herää ja kirjoitan hetken täydellisessä hiljaisuudessa. Se on aika mahtavaa. Päivän aikana tulee ihan liian usein huudettua mantraani: olkaa hiljempaa, äiti yrittää tehdä töitä. Toisaalta lapset ehkä ymmärtävät nyt paremmin, mitä työni tarkoittaa.

Työkavereiden lisäksi ikävöin ihmisiä yleensä. Onneksi olen päässyt noin kerran viikossa edelleen juttukeikoille haastattelemaan ihmisiä turvaetäisyyden päästä. Yksi parhaista hetkistä oli, kun haastateltava tarjosi kahvit ja pääsiäismunan metsäretkellä.

Korona-arki on pakottanut osallistumaan erilaisiin videoneuvotteluihin. Ne tuntuvat vielä minusta vähän hassuilta. Työpöytäni on kotona yhtä sotkuinen kuin toimituksessakin.

ESS:n toimittajan Saara Larkion etätyöpiste korona-aikana. Huomatkaa seisomatyöpiste, joka on rakennettu ruokapöydän päälle silityslaudasta ja Kimble-pelin laatikosta. Mila Karsisto

Saara Larkio, uutistoimittaja: Etänä on ihanaa!

Kotona työskentely on ollut minusta kerta kaikkiaan mahtavaa. Olen aina ollut sitä sorttia, joka pystyy keskittymään missä vain, hälyisellä juna-asemalla tai avokonttorissa, mutta nautin kovasti kotona työskentelyn helppoudesta. Työvuoron voi aloittaa vaikka rantahameessa vain avaamalla läppärin. Oi ihanuutta!

Satunnaisesti käyn myös juttukeikoilla, mutta teen haastatteluja vain ulkosalla.

Tyttäreni tekee koulutehtäviä huoneessaan yläkerrassa, minä soitan puhelut ja kirjoitan alakerrassa ruokapöytämme ääressä. Siippani joutuu ammattinsa takia matkustamaan työpaikalleen joka päivä, joten emme joudu taistelemaan elintilasta. Tyttären (ja siipan) ruutuaika kyllä paukkuu ja huolella.

Perhe tykkää siitä, että olen nyt enemmän kotona. Olen kuulemma paremmalla tuulellakin työpäivän jälkeen kuin ennen korona-aikaa. Olenko ollut ehkä jo pitkään semierakko, mutten ole aiemmin tiennyt sitä?

Työkavereihin saa pidettyä mukavasti yhteyttä eri sovelluksilla. Vain yhden kerran tuli kummallinen olo, kun jouduimme onnittelemaan pyöreitä täyttävää työkaveria Teams-sovelluksessa aamupalaverin yhteydessä.

Puolivuotias ja kymmenkiloinen Olavi Laisi toimii mielellään isänsä, ESS:n toimittajan Erno Laisin taukojumppa-apurina. Karoliina Olkkonen

Erno Laisi, yhteiskuntatoimituksen toimittaja: Kahden hampaan hymyn tuijottaminen on parasta tauko-ohjelmaa

Etätöihin siirtymisestä vaikuttaa kuluneen jo ikuisuus, ja viikot ovat tuntuneet viuhuvan nopeammin kuin normaalioloissa.

Oma työtehoni on parempi kotitoimistolla kuin avokonttorissa – siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi, että kotitoimistoon kantautuu herttaisena ääniraitana puolivuotiaan lapsen ulvahduksia, kiljahduksia, naurua ja parkua.

Omaan elämäntilanteeseeni etätyöt ovat sopineet loistavasti. Puolivuotias Olavi osaa tuskin ihmetellä sitä, miksi faija on ollut jo useamman viikon miltei koko ajan kotona. Koronaviruskurimuksen keskellä on mahtavaa tuijottaa silmiin pientä ihmistä, joka ei ymmärrä tästä kaikesta vielä mitään.

Kahden hampaan hymyn tuijottaminen pari kertaa työpäivän aikana on parempaa tauko-ohjelmaa kuin työasioiden perkaaminen Ilmarisentie seiskan kuppilassa – sori siitä, työkaverit.

Toimituksen yhteistyö on sujunut yllättävän kitkattomasti. Aamupalavereiden osallistumisprosentti näyttää kasvaneen kohisten. Kommunikointi on ehkä normaalioloja hankalampaa. Ylimääräinen jaarittelu kollegoiden kesken on jäänyt pois. Se on sekä hyvä että huono asia.

Vappu päättää omalta osaltani tämän erikoisen etätyökevään. Kun lokakuussa perhevapaan ja kesäloman yhdistelmä on ohi, en tiedä palaanko kotikonttoriini vai Ilmarisentielle. Molemmat kelpaavat, mutta en mieti sitä nyt.

Kun omaa radiostudiota ei keskustakaksiosta valitettavasti löydy, verkkotoimittaja Sohvi Auvisen täytyi luoda sellainen itse. Päiväpeitto ja ääninauhuri pelittävät vallitsevissa olosuhteissa paremmin kuin hyvin. Sohvi Auvinen

Sohvi Auvinen, verkkotoimittaja: Koronaa piilossa kotistudion uumenissa

Että tämäkö nyt on se uusi normaali, ajattelin, kun heitin päiväpeiton itseni ja tietokoneen näytön päälle, pistin kuulokkeet korviin ja aloin lukea näytöltä aamupäivän radiouutisia Radio Voimalle äänitallentimeeni. Normaalisti olisin tehnyt tämän lähes koko asuntoni kokoisessa radiostudiossa Ilmarisentiellä, mutta no, sitten tapahtui korona.

Pienestä kotikutoisuudesta huolimatta etätyö on sujunut varsin hyvin. Ehdin tehdä muutaman työvuoron kotoa käsin pelkän läppärin avulla, mikä osoittautui kuitenkin ergonomisesti haastavaksi, ja heti tilaisuuden tultua kävin nappaamassa toimituksesta Ikea-kassiin kaksi isoa näyttöä ja näppäimistön. Kaivoin häkkivarastosta esiin pölyttyneen työpöydän ja -tuolin ja avot, näin olin loihtinut itselleni kotityöpisteen. Voisin ehkä jopa mahdollisesti silmäni sulkiessa kuvitella istuvani avokonttorissa toimituksen hälyssä. Paitsi että asun yksin, eikä kellon raksutus ja pölyn laskeutuminen ruokapöydälle juuri käy toimituksen kotoisasta puheensorinasta ja useamman puhelimen yhtäaikaisesta kilkattamisesta.

Verkkotoimittajana en juurikaan poistu koneen ääreltä juttukeikoille, joten siltä osin korona ja etätyö ei ole juuri muuttanut työskentelytapojani. Puhelin toimii, Teams oli tuttu jo ekr (ennen koronaa) ja mussutin itse tekemääni ruokaa lounaaksi toimituksessakin. Yksi ehdottomasti suurin plussa on lyhyt työmatka: vartin pyöräily on vaihtunut kahdeksaan askeleeseen. Aamukuudelta alkavissa ja iltayhdeltätoista loppuvissa työvuoroissa tämä ihanuus vain korostuu.

Kollegoja on tietysti ikävä. Ei valokuva ruudulla nyt vaan korvaa huonoa, kasvokkain kerrottua vitsiä ei sitten millään. Ja niillähän me toimituksessa elämme kuin jääkiekonpelaajat pastalla konsanaan.

Vaikka työt hoituvat näin yhtä hyvin kuin konttoristakin käsin, niin jotain tästä kuitenkin puuttuu. Anssi Hietamaa

Anssi Hietamaa, graafikko: Kotitoimiston ergonomia aiheuttaa haasteita

Talossa on hiljaista, ylä- ja alakouluikäiset lapset tekevät koulutehtäviään omissa huoneissaan. Hiljaisuus sopii minulle, siinä on hyvä keskittyä.

Kotitoimiston ergonomia aiheuttaa haasteita. Vaarini vanha umpipuinen työpöytä on hieno ja tunnearvoltaan tärkeä, mutta sitä ei ole tehty kaltaiselleni pitkän ihmisen välityksille. Oikea puolen hartiaseutu ilmoittaa säännöllisin väliajoin että olen väärässä asennossa. Lääkitsen itseäni muutaman kerran päivässä jumppaamalla tai käymällä ulkona nopealla kävelyllä.

4G-mokkulan varassa oleva nettiyhteys on välillä yhtä hidas kun Venezuelan kohuhiihtäjä Adrian Solano Lahden MM-kisoissa muutama vuosi sitten. Suurten kuva- ja grafiikkatiedostojen kanssa työskennellessä hidas yhteys raivostutti ensimmäiset viikot, mutta senkin kanssa on oppinut elämään. Maailmaan mahtuu isompiakin murheita.

Vaikka työt hoituvat näin yhtä hyvin kuin konttoristakin käsin, niin jotain tästä kuitenkin puuttuu. Työkavereiden kanssa käydyn small talkin jättämää tyhjiötä on mahdotonta korvata viestintäsovellusten emojeita ja gif-animaatioita käyttämällä.

Verkkotuottaja Krista Koiviston kotikonttori on keittiönpöydän ääressä. Tommi Vilja

Krista Koivisto, verkkotuottaja: Työnteko ei katso, onko arki vai pyhä tai päivä vai yö

Kun aamulla ei tarvitse vilkaista peiliin, mikä mörkö sieltä milloinkin tuijottaa, ja voi pukeutua samoihin villasukkiin ja kotirönttävaatteisiin kuin eilen, viime viikolla ja toissaviikolla ja kun työmatkaa ei ole nimeksikään, nyt etätyöaikana aikaisiin aamuihin on vapautunut aikaa juoksu- tai kävelylenkkeihin ennen työpäivän alkua. Sillä lähtee päivä virkeästi käyntiin.

Työmatka on kaksi metriä: aamupuuropöydästä keittiönpöydän toiselle puolen, siihen paikalle, mistä näkee parhaiten pihalle. Siinä tulee joskus palaverien lomassa oikaistua rankaa, nostettua pää läppärin ruudulta ja vilkaistua, millaista elämää pihan linnut, orava ja toisinaan siilikin pihassa pitävät.

Työkenttäni on laaja, ja periaatteessa päiväni noudattelee perustoimistotyöläisen kahdeksasta neljään -rytmiä, siis periaatteessa. Käytäntö on ihan muuta: työnteko ei katso, onko arki vai pyhä tai päivä vai yö: jos Uudenmaan raja historiallisesti pannaan kiinni, ihminen siitäkin verkkoon yöllä teille lukijoille uutisoi. Usein se ihminen meidän toimituksessa olen minä, kun jotain totutusta poikkeavaa verkossa toteutetaan tai jotain tapahtuu epätavalliseen aikaan.

Etätyö sopii minulle hyvin. Kotikonttorissa saan aikaiseksi enemmän kuin toimituksessa, ja pystyn työskentelemään järjestelmällisemmin, kun jatkuvia keskeytyksiä ei ole. Järjestelmällisenä tyyppinä pyrin etenemään homma kerrallaan ja uppoudun työhön, mutta yllätyksiä ja akuutisti hoidettavia asioita tulee joka päivä. Kuuluu asiaan niin kuin sekin, että viestejä pukkaa eri viestisovelluksista ja -kanavilta jatkuvasti. Työn tauottamisessa minulla on vielä paljon oppimista: voi mennä useita tunteja ilman, että takamus on noussut penkistä kertaakaan. Aina välillä yhtäkkiä huomaankin, (tai kun olohuoneessa kotikonttoria pitävä mies muistuttaa, olisiko välillä tauon paikka), että on jano tai nälkä ja kupla otsassa.

Työkavereiden näkemistä livenä on iso ikävä. Kyllähän monta asiaa saa selvitettyä kasvotusten huomattavasti nopeammin ja selkeämmin kuin pitkiä viestiketjuja kirjoittamalla, eivätkä ne kasvot läppärin ruudullakaan ole mitenkään sama asia kuin aito kasvotusten kohtaaminen. Sitä odotellessa.

Työpöytä ikkunan ääressä on luksusta. Sampo Saari

Tarja Koljonen, uutispäällikkö: Työpaikalla lorviminen tuo näköjään askelia arkeen

Ensimmäinen etätyöviikko tuntui aika kaaokselta kaiken viestitulvan keskellä. Kyyhötin pienellä jakkaralla läppärin edessä ikkunattomassa nurkassa ilman taukoja tietenkin. Ainakin opin sen, että jos ei halua viettää koko päivää yöpuvussa tai juoksuvaatteissa, kannattaa pukeutua säällisiin vaatteisiin ennen työpäivän alkua. Toista mahdollisuutta siihen ei välttämättä päivän mittaan tule.

Seuraavalla viikolla hain varastosta vanhan keittiönpöydän, jonka asettelin ikkunan eteen. Työpaikalta löytyi ylimääräinen näyttö ja hiiri, kaupasta satulatuoli sekä mikrofonikuulokkeet Teams-palavereita varten. Nyt tuskin isompikaan pöytä riittää kaikelle sille sälälle, jota työssä muka tarvitsee.

Muistaakseni ennen korona-aikaa etätyö tarkoitti haaveilua laiturinnokassa tai kahvilassa istuskelua, mutta nyt siitä on tullut koko konttorin siirtämistä kotiin.

Työ sinänsä on samanlaista kuin toimituksessakin – ainoa ero on siinä, että perheen kissat on vaikea saada pysymään pois näppäimistön päältä. Niillä tuntuu olevan selvää uutishakuisuutta.

Yllättävää on, kuinka paljon enemmän työpaikalla tulee liikuttua kuin kotikonttorilla. Kahvin hakeminen ja työkavereiden luona lorviminen tuo näköjään mukavasti askelia arkeen. Kotona jumittuu helpommin työpöydän ääreen koko päiväksi. Se onkin lisännyt varustelukierrettä, sillä työergonomian nimissä on ollut pakko hankkia myös jumppapallo ja venyttelykuminauha työpisteeseen. Puhelut hoidan usein tasapainolaudan päällä taiteillen.

Korona-aikana myös lukijoiden yhteydenotot ovat lisääntyneet. On aika sydäntäsärkevää vastata iäkkäämpien lukijoiden puheluihin, sillä heillä ei välttämättä ole ketään muuta jolle soittaa ja pyytää apua. Onneksi tässä työssä on voinut myös etsiä tietoa ja puhelinnumeroita ja lukea ohjeistuksia puhelimessa.

Teen töitä omassa olohuoneessani ruokapöydän päässä. Kotona on myös puoliso etätöissä, kolme etäkoululaista, yksi kissa ja koira. Ilkka Kuosmanen

Ilkka Kuosmanen, kulttuuritoimittaja: Toisinaan soitan kuulokkeista valkoista kohinaa

Kun etätyölimbo alkoi, päätin antaa partani kasvaa. Se juroo näköjään yhtä hitaasti kuin epidemiaan sairastuneiden lukumäärät. Kukaan ei tiedä, mihin tässä päädytään.

Teen töitä omassa olohuoneessani ruokapöydän päässä. Kotona on myös kolme etäkoululaista, yksi kissa ja koira. Viimeksi mainituista on jatkuvaa häiriötä, sillä kissalla on tapana piestä koiraa säälimättä.

Puolisoni tekee omia etätöitään viereisessä huoneessa. Toisinaan soitan kuulokkeista valkoista kohinaa, jotta välttyisin kuulemasta hänen videokokouksiaan. Toisaalta hän väittää, että minulla on tapana ”ulista” kammottavasti työskennellessäni. Ilmeisesti kyse on lauleskelemisesta.

Koronaepidemia on kouraissut kulttuurin sisältövalikoimaa rajusti. Vaikka kulttuurintekijät ovat olleet aika kekseliäitä löytämään vaihtoehtoisia esittämisen tapoja, kaipaan kovasti teatterisalien pimeään. Oikeastaan ihan mikä tahansa esitys tai konsertti kävisi. Jos saisi mennä sinne, hermoilla parkkipaikan löytämisestä, jonottaa narikkaan, jättää takkinsa, haukotella esitykselle, kauhistella väliaikatarjoilun hintoja, jonottaa vessaan, saliin, narikkaan, ulos.

Joskus tuntuu kuin olisimme jääneet jumiin Passengers-elokuvaan, jossa mies ja nainen matkustavat avaruusaluksella kaukaiselle planeetalla ja heräävät syvänukutuksesta vahingossa 90 vuotta ennen määränpäätään.

Teen töitä keittiössä. Seisomatyöpiste rakentuu näin ruokatoimituksen kannalta näppärästi hellan tuntumaan. Läppärin nostan ergonomian nimissä paksuimpien keittokirjojen päälle. Riku Pasanen

Mervi Pasanen, teematoimittaja: Poikkeusolot ja huoli ihmisten voinnista vaikuttavat ajatuksiin

Etätyö ei ole minulle mikään uusi juttu, olen tehnyt kotoa keittiönpöydän äärestä juttuja lähes vuoden ajan. Olen näet lainassa Väli-Suomen median Teemasuomalaisessa. Yhteistoimituksemme juttuja julkaistaan myös Etlarissa.

Kun korona-arki alkoi, mietin, miten voisin omalta osaltani helpottaa ihmisten päivää. Koska ruokajutut ovat aika pitkälle vastuullani, siinä olisi yksi tapa. Olen tehnyt ruokasivuille nopeilla resepteillä ruokaa edullisista raaka-aineista, jotka löytyvät lähikaupasta. Kermaa menossa vanhaksi, liikaa tonnikalaa kaapissa – oma korona-arki on näkynyt myös jutuissani.

Ergonomia on jäänyt taka-alalle. Kun en jaksa kykkiä matalan talonpoikais-keittiönpöydän ääressä, siirryn seisomatyöpisteelle. Siis kokoan paksuimmat keittokirjat keittiön työtasolle hellan tuntumaan, ja nostan työläppärin sen päälle. Hiiren alla on hyvä pitää joku liukas teos.

Aviomies kuuluu huoltovarmuuden kannalta kriittisiin joukkoihin ja käy siksi joka päivä muualla töissä. Ravintoloiden sulkeuduttua työmaa siirtyi etätöihin ja kuvausruoat menevät usein hänelle evääksi. Ei ole valittanut.

Kuvaan ruoat itse, studiona toimii rintamamiestalon lasikuistin puupöytä. Luonnonvaloa tulee paljon ja kännykässä on hyvä kamera. Nyt mennään tällä.

Poikkeusolot ja huoli ihmisten voinnista vaikuttavat ajatuksiin ja tunteisiin. Kun jaan sosiaaliseen mediaan koululaiskuoron tai sinfoniaorkesterin upean esityksen, oma silmäkulma kostuu. Öisin näen hurjia painajaisia.

Olen kaikki päivät yksin, vain koirat seuranani. Ja Teams, jonka kautta juttelen työkavereiden kanssa.

Tätä kirjoittaessani aviomies on kotona pekkaspäivällä ja haluaa näyttää minulle netistä jotain hauskaa. Tiuskin hänelle että "ei saa keskeyttää, olen töissä". Näköjään tämä käy enemmän hermoille kuin tunnustan. Seuraavaksi menenkin pyytämään anteeksi.

Pitää whatsapata, teamsittää, viestittää, soittaa, odottaa, palaveerata, antaa ja ottaa viestejä vastaan koko ajan. Ei näe kollegoiden kasvoja. Mistä voi tietää, jos toinen on viestin saatuaan aivan raivona? Ei mistään. Päivi Piirainen

Päivi Piirainen, visuaalisen toimituksen esimies: Pakerramme omissa nurkissamme samaa tavoitetta kohti

Päivät alkavat samaan tapaan kuin aina ennenkin. Seitsemältä on herätys, kahdeksalta istun työpöydän ääreen. Joskus työpöytä on oikeasta työhuoneen työpöytä, joskus työpöydän virkaa toimittaa ruokapöytä keittiössä. Kahdeksasta yhdeksään tutkin ja kirjoitan listoja: työvuoroja, keikkatilauksia, tehtäviä. Yhdeksältä alkaa koko toimituksen yhteinen palaveri.

Kun etätyöt alkoivat, olin jossakin huumassa. Heräsin ennen seitsemää, kävin pyöräilemässä lenkin, söin aamupalan. Enää en jaksa lenkkeillä, enkä oikeastaan syödä edes aamupalaa. Kahvi riittää.

Nyt huomaan, miten helppoa työnteko toimituksessa ennen oli. Sai mennä kuvaamoon juttelemaan ja sopimaan keikoista, sai istahtaa toimitussihteerin tai päivätaittajan viereen miettimään seuraavia tärkeitä tulevia tehtäviä. Sai huikata graafikolle tilauksen pylväsdiagrammista. Nyt ei voi istahtaa viereen eikä huikkailla. Pitää whatsapata, teamsittää, viestittää, soittaa, odottaa, palaveerata, antaa ja ottaa viestejä vastaan koko ajan. Ei näe kollegoiden kasvoja. Mistä voi tietää, jos toinen on viestin saatuaan aivan raivona? Ei mistään.

Jokainen meistä visuaalisessa toimituksessa ahkeroi tahollaan samaa päämäärää kohti; tarkoitus on, että eri puolilta Päijät-Hämettä, Suomea ja koko maailmaa tulevat jutut ja kuvat kohtaavat ja päätyvät oikeaan aikaan ja oikeassa muodossa verkkopalvelu ESS.fihin tai päivän painettuun lehteen. Mielestäni me olemme onnistuneet oikein hyvin poikkeustilasta huolimatta.

Kaipaan ihmisiä, tunnelmia ja oikeita kohtaamisia. Katri Säynäjärvi

Terhi Säynäjärvi, yhteiskuntatoimituksen toimittaja: Juhlaa, kun pääsee keikalle

Etätyö ei ollut minulle outo juttu, kun poikkeusaika alkoi. Olin tottunut kirjoittelemaan varsinkin isompia, keskittymistä vaativia juttuja välillä kotona. Ennen korona-aikaa kotona kirjoittaminen oli kivaa vaihtelua, mutta nyt siitä on tullut ainakin minulle pakkopullaa. Kaipaan ihmisiä, tunnelmia, oikeita kohtaamisia.

Nykytilannetta kuvaa se, että tuntuu todella mahtavalta, kun pääsee keikalle. Tapaamiset hoidamme nykyisin vain ulkosalla. Tällä viikolla haastattelin pääsykokeisiin lukevaa Pinja Parvista, ja oli mukavaa kuunnella häntä Lahden keskustassa.

Onneksi ei ole pimeä marraskuu, eikä paukkupakkasia. Silloin pitäisi varmaan hoitaa kaikki haastattelut puhelimitse. Se toimii, mutta ei ole sama kuin tapaaminen haastateltavan omassa ympäristössä. On paljon asioita, joita ei voi minkään sähköisen kanavan kautta nähdä ja aistia. Jää monta kiinnostavaa jatkokysymystä tekemättä, kun ei voi nähdä haastateltavan ilmeitä tai liikkumista.

Toivon normaalia työarkea mahdollisimman pian. Kotona ergonomiassakaan ei ole juhlimista. Olen tottunut naputtelemaan työpaikalla paljon seisten, hyvän sähköpöydän ääressä. Kotona seisomatyöpisteeni syntyy välillä silityslaudalle, jonka päälle pinoan muutaman kirjan läppärin alle.

Ikkunan takana paukkuva naulapyssy on aika hurjan näköinen laite. Esa Rauhanlaakso

Esa Rauhanlaakso, urheilutoimittaja ja toimitusjärjestelmänörtti: Työkaverille huikkaaminen on yllättävän vaikeaa

Pakarat huutavat apua. Kahdeksan tuntia epämukavalla työtuolilla, "hieman" epäergonomisessa työasennossa tekee tehtävänsä.

Normaalissa työyhteisössä moni asia hoituu huikkaamalla kaverille. Nyt se huikkaaminen tapahtuu niin, että mietin ensin, millä tavalla ottaa kaveriin yhteyttä? Sähköpostilla, Teams-viestillä, Teams-puhelulla vai tavallisella puhelinsoitolla.

Valitsen kahdesta viimeisestä vaihtoehdosta Teams-puhelun ja eikös työhuoneen ulkopuolella ikkunan kohdalla aloita remonttimies naulapyssyllä paukuttelun juuri silloin, kun tavoiteltava kaveri vastaa puheluun.

Painan punaista luuria ja valitsen viestin. Normaaliajan huikkaus korvaantuu noin 5–15 minuutin viestiketjulla.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kahdesti päivässä arkisin ja kerran päivässä viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut