Kirja-arvio: Olive Kitteridge kirkastaa elämän kohokohdat

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout sai Olive Kitteridge -teoksestaan Pulitzerin vuonna 2009. Leonardo Cendamo

Päivi Alasalmi

Elizabeth Strout

Olive Kitteridge

Suom. Kristiina Rikman.Tammi 2020, 374 s.

Onko Elizabeth Stroutin mestariteos novellitaiteen helmi vai romaani? Hänen proosansa on parasta novellitaidetta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Siitä huolimatta kirjan luvut liittyvät löyhästi toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden, jota voi kutsua myös romaaniksi.

Kirja kertoo pienestä Uuden Englannin paikkakunnasta nimeltä Crosby ja sen asukkaista. Keskushenkilö Olive Kitteridge on eläkkeelle jäänyt opettaja, joka muistetaan koulun pelottavimpana opettajana. Jyrkistä mielipiteistään ja kärkevistä kommenteistaan huolimatta hän kantaa aidosti huolta yhteisönsä jäsenistä.

Teos viljelee ja nostaa esille ihmisenkokoisia tarinoita, joissa pinnan alla kytee pitkään ennen kuin leimahtaa. Senkin jälkeen elämä jatkuu, ja räjähdyksen aiheuttamia tuhoja korjaillaan pikku hiljaa, vuosikymmeniä.

Lapsia syntyy, mutta yleensä ei niin kuin niiden toivotaan syntyvän, isovanhempien naapuriin, jotta eläköityneet vanhukset voisivat kasvattaa ihmisentaimia kuin kukkasipuleita, vaan dna sinkoilee sinne tänne pitkin Pohjois-Amerikan mannerta.

Rakkaus on ylimääräistä hyvää, ankaran elämän odottamaton sivumauste, joka yllättää tai hupenee vähitellen pois. Nuoret voivat sitä vielä hukata ja haaskata, mutta vanhoille riittää, kun on rintakehä, jossa sydän yhä sykkii ja jota vasten saa painaa väsyneen pään.

Stroutin tarinat saavat sydämen sykähtämään, liikahtamaan ja lopulta järkähtämään. Kirjailija rakentaa lauseensa huolella ja valitsee harkitut sanat, jotka häikäisevät tarkkuudellaan. Repliikit räsähtävät ja rikkovat jään kuten aitojen ihmisten puhe.

Kauan hellittyjen haaveiden ja sinnikkäiden pyrkimysten jälkeen jää vain sattumanvarainen vana avioliittoja, rakkauksia, eroja, muuttoja, lapsia, lapsenlapsia, tapaturmia, yllättäviä kuolemia ja odotettuja kuolemia. Sitä vanaa kutsutaan elämäksi. Sen kuvaajana Elizabeth Stroutin ääni soi kirkkaana ja korkealta.

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut