Kirjailija Antti Tuurin ja ohjaaja Aku Louhimiehen käsikirjoitus Lapin sota -elokuvaan perustuu Antti Tuurin kirjaan Rauta-antura. Se on upea elokuva, joka sai minut paikoin itkemään, nauramaan ja riemastumaan.
Se on hieno elokuva elämästä, ihastumisesta, rakkaudesta, ihmismielestä, siitä, mitä voimme elämässä kohdata ja kokea, miten elämä meitä kuljettaa, miksi meidän pitäisi katsoa elämää avoimin mielin.
Elokuva sisältää upeaa kuvausta ihmiselämästä esimerkiksi, miten kova kommunisti alkaa pohtia, onko kommunismi sittenkään ihannoimisen arvoista.
Armollisuus on elokuvan kantava teema. Tuomitsemme helposti lähimmäisiämme. Elokuvassa naisia, jotka ovat työskennelleet saksalaisten kanssa. Sodan aikana saksalaiset olivat merkittävä työnantaja Pohjois-Suomessa. Muita töitä ei paljoa ollutkaan.
Kun elokuvassa tuli rauha, se osoitti, etteivät sotaa halua tavalliset ihmiset kummallakaan puolella rajaa.
Natsismi on tuomittava asia, mutta ilman saksalaisten ase- ja ruoka-apua olisimme varmasti kokeneet Viron, Latvian ja Liettuan kohtalon, joka Sofia Oksasen kertomusten mukaan oli järkyttävää. Voisiko elokuvan katsomisen jälkeen armollisuus näkyä myös jokapäiväisessä elämässämme?
Jotkut kriitikot ovat ihmetelleet, miksi elokuvassa kävellään niin paljon. Elokuvassa sanottiin, että bensiiniä oli vain sotilaskäyttöön. Yksi kriitikko kaipaili Väinö Linnan tuntemattoman huumoria – Tuurilta ja Louhimieheltäkin löytyy huumoria. Toinen olisi kaivannut Rovaniemen palamista. Elokuvassa suomalaiset totesivat hyvin Lapin poltosta: niinhän mekin teimme Karjalassa. Kolmas ennakoi maakuntakinoihin ruuhkaa.
Parhaiten mielestäni elokuvasta kertoo Turun Sanomien elokuvakriitikko Päivi Valotie: ”Elokuva onnistuu hienosti ja hetkittäin suorastaan kauhistuttavasti kuvaamaan sodan järjettömyyttä ja sekasortoiseen tilanteeseen tahtomattaan joutuneita ihmisiä. Fokus pysyy tiukasti ihmisissä ja inhimillisten tunteiden koko kirjossa.”
Sota on aina yksilön tragedia, hän voi menettää siinä terveytensä tai henkensä. Eivät sodan aloittanutta hullua diktaattoria kiinnosta kansalaisten terveys tai kuolema. Rauhan tullessa elokuvassa nähtiin, etteivät sotaa halua tavalliset ihmiset kummallakaan puolella rajaa.
Itselle elokuvasta jäi mieleen kysymys, mitä kuuluu Heikille, nuorelle miehelle, jolla oli vahva tulevaisuuden usko, miten hänen elämänsä eteni? En ole lukenut Antti Tuurin kirjaa Rauta-antura, mutta nyt sen luen.
Elokuva toimii parhaiten elokuvateatterissa, kun sen kokee yhteisöllisesti. Erityisen isänmaallinen teos on kirja ja elokuva. Tekijöille mitalit rintaan ja kutsut linnaan.
Kirjoittaja on Päijät-Hämeen elokuvakeskuksen jäsen sekä Kirkko kanssamme – Kokoomus ja sitoutumattomat -valitsijayhdistyksen ehdokas seurakuntavaaleissa.