Tuoreimpien Pisa-tulosten tultua on suomalainen koulutusjärjestelmä ollut kuuma valtakunnallinen keskustelunaihe. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS 24.10.2026) pohditaan perustellusti suomalaisen koulun haasteita ja kansallisten kokeiden tarvetta.
Oppimistulosten heikkeneminen on vakava ongelma, mutta ratkaisu ei löydy uuden valtakunnallisen testausjärjestelmän rakentamisesta. Vaarana on, että alamme pitää itseisarvona sitä, mikä on helposti mitattavissa sen sijaan, että vahvistaisimme sitä, mikä todella edistää laaja-alaista oppimista.
Suomessa on jo kansainvälisesti vertaillen kattava ja kustannustehokas arviointijärjestelmä. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) otosperusteiset arvioinnit tuottavat tietoa oppimistuloksista ja niiden kehityksestä ilman, että jokaista oppilasta tarvitsee testata.
Myös eduskunnan sivistysvaliokunta on korostanut nykyisten tietovarantojen parempaa hyödyntämistä, arvioinnin systemaattisuuden vahvistamista ja arviointikriteerien kehittämistä.
Kansallisia kokeita puolustetaan usein yhdenvertaisuuden nimissä. On kuitenkin kysyttävä, mitä lisäarvoa ne tuottaisivat ja millaisia seurauksia niillä olisi koulun arkeen.
Miksi käyttäisimme niukkoja resursseja uuden testausjärjestelmän rakentamiseen, kun kouluissa tarvitaan lisää aikaa, aikuisia ja oppimisen tukea?
Kansainväliset kokemukset osoittavat, että laajamittainen standardoitu testaaminen voi kaventaa opetussuunnitelmaa, lisätä suorituskeskeisyyttä ja ohjata opetusta kokeissa menestymiseen. Koulujen väliset vertailut voivat myös vahvistaa eriytymistä sen vähentämisen sijasta.
Erityisen huolissani olen opettajien pedagogisesta autonomiasta. Suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuus on rakentunut korkeasti koulutettujen opettajien ammattitaidolle ja luottamukselle. Opettajan tehtävä ei ole valmistaa oppilaita testeihin, vaan tunnistaa erilaisia oppimisen tarpeita, innostaa, tukea ja rakentaa syvällisen oppimisen edellytyksiä.
Kasvatustieteellinen tutkimus muistuttaa, ettei oppiminen ole vain yksilön suoritus. Se rakentuu vuorovaikutuksessa, turvallisissa ihmissuhteissa ja yhteisöön kuulumisen kokemuksessa.
Pasi Sahlberg on tuoreessa tutkimusartikkelissaan (Journal of Educational Change, 2026) nostanut luottamuksen koulutuksellisen muutoksen keskiöön. Myös suomalaisessa koulukeskustelussa tarvitsemme enemmän ymmärrystä yhteisöllisyyden merkityksestä yksilökeskeisen suorittamisen rinnalle.
Oppimistulosten laskua ei voida myöskään irrottaa yhteiskunnallisesta kehityksestä. Perheiden eriarvoistuminen, lasten ja nuorten hyvinvoinnin ongelmat sekä koulujen arjessa lisääntyneet tuen tarpeet eivät ratkea kokeita lisäämällä.
Tarvitsemme varhaista tukea perheille, riittävästi aikaa perustaitojen oppimiseen, toimivia oppimisen tuen rakenteita sekä opettajille mahdollisuuden keskittyä perustehtäväänsä.
Kansallisten kokeiden sijasta meidän tulisi vahvistaa olemassa olevaa arviointia, hyödyntää tutkimustietoa nykyistä paremmin ja suunnata voimavarat sinne, missä oppimisen edellytykset syntyvät: luokkahuoneisiin, opettajien osaamiseen ja lasten hyvinvointiin.
Miksi käyttäisimme niukkoja koulutusresursseja uuden testausjärjestelmän rakentamiseen, kun samaan aikaan kouluissa tarvitaan lisää aikaa, aikuisia ja oppimisen tukea? Koulutuksen laatua ei lopulta ratkaise se, kuinka paljon mittaamme, vaan se, kuinka hyvin onnistumme auttamaan jokaista lasta oppimaan ja näkemään tulevaisuuden valoisana.
Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori, Lahden kaupungin sivistyslautakunnan puheenjohtaja ja Hämeen vaalipiirin eduskuntavaaliehdokas (sd.).