Lukijalta: Ensin vahvan markan, nyt kilpailun vankina

Rahapolitiikka ja kauppapolitiikka ovat toistensa rikkomaton pariteetti.

Suomalainen teollisuus oli aikanaan myös osittain Neuvostokaupan vaihtokaupan vanki.

Tätä varten perustettiin lisenssivirasto, jolla rajoitettiin kilpailua Suomessa.

Vuoden 1957 devalvaation jälkeen inflaatio ja hyvinvointivaltion rakentaminen alkoivat jälleen rasittaa viennin kilpailukykyä. Vientiteollisuus siis alkoi odottaa uutta devalvaatiota.

Kun sitä ei alkanut kuulua, oli syntynyt pakko tehostaa kotimaan myyntiä esimerkiksi perustamalla kotimaan myyntiyhtiöitä.

Samoin teollisuus alkoi kehittää uusia tuotteita kotimarkkinoille ja myös vientiin.

Suomen Pankin johtokunnan ja eduskunnan pankkivaliokunnan esityksestä päätti valtioneuvosto panna toimeen 31 prosentin devalvaation lokakuussa 1967. Se astui voimaan seuraavana aamuna.

Sitten 1970-luvulla koettiin kansainvälisen valuuttakurssijärjestelmän romahdus, joka veti myös Suomen markan mukaansa.

Vuonna 1977 hyväksyttiin uusi rahalaki. Sen mukaan hallitus päätti Suomen Pankin esityksestä ne rajat, joissa valuutan ulkoinen arvo voisi vaihdella. Suomen Pankin tehtävänä oli huolehtia, että vaihtelu pysyi noissa rajoissa. Mauno Koivisto oli tarkka valtioneuvoston ja Suomen Pankin työnjaosta.

Hintasulkujakin kokeiltiin, mutta ne eivät toimineet.

Aivan 1970-luvun alku oli vielä nopean kasvun ja korkean työllisyyden aikaa. Sitten kasvu taittui. Käännekohta oli ensimmäinen öljykriisi syksyllä 1973.

Maailma ajautui stagflaatioon, aiempaa hitaamman kasvun ja nopeamman inflaation aikaan. Öljykriisi iski niin nopeasti, että jouluaaton aattona saksalainen agenttini soitti kotiin ja halusi perua tilauksia ja ottaa ne pois lähtevästä laivasta.

Paniikki Euroopassa lähenteli jo hätävarjelun liioittelua!

Pankkikriisin kehittyminen alkoi 1980-luvun puolivälissä, ja ”hedelmä” oli kypsä 1991.

Markka oli vuonna 1982 devalvoitu kymmenellä prosentilla, ja Suomen Pankki puolusti jostain käsittämättömästä syystä ”henkeen ja vereen” vakaata markkaa, vaikka markkaa pidettiin selvästi keinotekoisesti yliarvostettuna.

Sen sijaan markka revalvoitiin parikin kertaa. Pahin Suomen Pankin ja hallituksen moka oli, kun 1987 valuuttalainat sallittiin jopa pienille nakkikioskeille. Tällainen toimenpide olisi edellyttänyt markan asettamista markkinoiden arvioitavaksi eli kellumaan.

Vahva markka aiheuttikin pankeissa varsinaisen euforian. Pankinjohtajista tuli edullisten valuuttalainojen myyntimiehiä.

Mutta tämän jälkeen markka ensin devalvoitiin 1991 ja vapautettiin kellumaan syksyllä 1992. Markan arvo putosi pian yli 20 prosenttia.

Tällainen ammattiosaamisen puute laittoi sitten 35 000-50 0000 yritystä maan hallituksen siunaamaan lahtipenkkiin, josta viimeiset eloonjääneet pääsevät vasta nyt pois! D-vitamiini (devalvaatio) aiheutti siis aina vastatoimenpiteistä huolimatta inflaation ja kansantaloudelle pahan keuhkopöhön.

Paradoksaalista on, että ay-liikekin tiesi, mihin devalvaatio-inflaatio-politiikka johtaa, mutta oli helppo levitellä käsiään ja sanoa, että emmehän me mitään devalvaatiolle voi!

Nyt ei enää voida devalvoida, mutta kilpailukykyongelmat eivät ole hävinneet mihinkään. Vaikka emme olekaan enää markan vankeina, olemme globaalin kilpailun vankeina. Samoin olemme myös velkojemme vankeja.

Esko Passila

Tietokirjailija

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.