Hiljennä vauhtia, siili on tiellä

Mervi Pasanen

Kun olin lapsi, naapurissa oli rakentamaton tontti ja runsaasti siilejä. Äidilläni oli piikkipalloihin läheinen suhde: ruusupuskan alla ruokittiin siiliarmeijaa ja äitini pystyi ottamaan siilit käteen niiden mitenkään vastustelematta. Jos ruoka ei ollut ajoissa, isot siilit tulivat avoimesta ovesta eteiseen puhisemaan ja kertomaan että ”nyt sais ruveta sitä ruokaa tulemaan”.

Kerran sitten tontille tulivat kaivurit. Siilit katosivat.

Siileillä on aina ollut paikka sydämessäni.

Eräänä kesäyönä vuosia sitten ajoin isoa amerikanrautaa, olin niin sanotusti juoppokuskina. Olin ajanut koko yön ympäri kaupunkia aina sinne minne kyytiläiset halusivat. Kello oli pitkälle sunnuntaiaamun puolella. Kyytiläiset nuokkuivat kun ajelutin heitä yksi kerrallaan koteihinsa.

Kun löin äkisti liinat kiinni eli jarrutin voimallisesti, kaikki säpsähtivät hereille. Autossa alkoi älämölö. Mitä varten pysähdyimme äkisti, vaikka mitään ei näkynyt.

- Siili menee tien yli.

Annoin pikkukaverin mennä kaikessa rauhassa yli. Vasta sitten jatkoin öistä kyytiä.

Minun mielestäni nähkääs ihmisellä ei saa olla niin kiire, ettei ehtisi hiljentää sen verran, että pienet ehtivät alta pois. Oli kyseessä sitten kotikadun lapsi, kissa, koira tai siili. Etenkään se siili, koska se on hidas ja on autoa vastaan täysin puolustuskyvytön. Sen ainoa mahdollisuus puolustautua on mennä kerälle ja nostaa piikit pystyyn. Se on auton massaa vastaan toivottoman alivoimainen.

Ei sen puoleen että lapsi, kissa, koira tai edes aikuinen olisivat sen enempää vahvoilla kuin se siilikään. Jotenkin vain auton yliajaman siilin näkeminen riipaisee: eikö se kuskin jalka nouse kaasupolkimelta sen vertaa, että antaisi harmittomalle luontokappaleelle aikaa ehtiä tien yli.

Huoli siilistä ja kotikatujen nopeuksista on ajankohtainen. Siilit tuntuvat olevan liikkeellä, keräämässä voimia talvehtimista varten.

Meidänkin pihaamme on ilmestynyt piikkipallo. Mies ja koirat äkkäsivät sen aamuviiden aikaan postinhakureissulla: parsapenkin kulmalla on jotain jännää. Pikkukoiramme on yrittänyt tutustua siihen, mutta siili on ainakin toistaiseksi puolustuskannalla eli puhisee ja hyökkii. Se on kuulemma aika kookas ja sisukas yksilö.

Heti sen ilmestyttyä perustin siilille ruokabaarin. Kissat ja koirat joutuvat nyt antamaan omistaan. Vien kupin pihalle viimeiseksi illalla ja aamun ensimmäinen jännitysmomentti on, onko kuppi tyhjä.

On se ja sitä on myös hinattu kohti pensas-aitaa, parsojen oksien alle, jossa saa ilmeisesti ruokailla turvallisesti.

Samalla kun ruokin kaveria, olen aika lailla huolissani siitä, miten se pärjää liikenteessä. Se kulmakunnan iso jänis ehtinee alta pois.

Siilien lisäksi tiellä on muitakin pieniä. Kohta ne koululaisetkin reppuineen.

Mitä jos hellitettäisiin vähän vaikka on olevinaan niin kiire? Jos edessä on sata metriä suoraa tietä, ei tarvitse ajaa kovaa. Jookos?

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut