Rukiin pienviljelijä palaa (ilmasto)asiaan

Ilkka Kuosmanen

Pääsin pari viikkoa sitten omalaatuiselle juttukeikalle. Seurailin kuvaajan kanssa, kuinka Sinfonia Lahden muusikot istuttivat kuusentaimia Hollolan Paimelassa. Ideana oli luoda hiilinielu, joka kompensoisi osan orkesteritoiminnan ilmastorasituksesta.

Lehtijutusta tuli rajattua pois se, että ennen tositoimia kyseisen metsäpalstan omistaja päätti pitää ilmastopoliittisen puheen hakkuuaukealle saapuneille toimittajille (kaksi kappaletta). Koska metsänomistaja oli myös maidontuottaja, hän varoitteli meitä lopettamasta maidonjuontia ja lihansyöntiä. Lihakarja ja lypsylehmät syövät nimittäin heinää, joka toimii kasvaessaan hiilinieluna.

Hänen ajattelunsa kulki siis niin, että jos eläinkunnan tuotteille ei olisi kysyntää, maanviljelijöillä ei olisi syytä kasvattaa heinää. Siinä jäisi hiilidioksidi ilmakehään pörräämään. Lisäksi yhteiskunnan lisäarvoketjuun syntyisi maidontuottajan mentävä reikä, jonka tukkimiseen joutuisi valtiovaltakin osallistumaan. Puhumattakaan siitä, että ihmisten pitäisi hankkia maidosta saamansa kalsium jostain muualta.

Maanviljelijä puhui varmasti asiaa, vaikka kolikolla on tietysti myös kääntöpuolensa. Jos pellot eivät kasvaisi rehua, ne tuottaisivat ehkä kasvisruokaa ihmisille. Näin ketjuun ei tarvittaisi energiasyöppöjä navetoita tai lehmiä, jotka piereskelevät ilmakehän täyteen metaania.

Ilmastokysymykset ovat monisäikeisiä, sillä ihminen on jääräpäinen otus ja saattaa toimia ennakoimattomasti. Jos jokin hyödyke on haluttu ja kohtalaiseen hintaan saatavilla, se todennäköisesti hankitaan, ilmastosta viis. Silloin se kannattaa tuottaa lähellä.

Pitää kuitenkin myöntää, että en itse ajatellut hiilinieluja juuri lainkaan kylväessäni viime syksynä elämäni toista kertaa ruista. En ajatellut oikeastaan mitään muuta kuin sitä, että olisipa hauska nähdä, millainen sato itse kasvatetusta siemenviljasta tulee.

Nyt näyttää kyllä erittäin hyvältä. Runsasluminen talvi suojasi syksyllä kasvaneen oraan kunnolla, ja alkukesä on ollut hiilinielujen kasvattamiselle juuri sopivan lämmin ja kostea. Odottelen viljan heilimöintiä päivänä minä hyvänsä. Tähkät ovat mielestäni paljon pidempiä kuin kaksi vuotta sitten, jolloin kokeilin harrasteviljelijänä olemista ensimmäistä kertaa.

Silloin sain laariin noin 200 kiloa ruista. Siitä on jäljellä vielä lähes puolet, vaikka käytin 23 kiloa uuden sadon siemeneksi. Käänteisesti se tarkoittaa sitä, että aika laiskasti on tullut ruisleipää leivottua. Olen kuitenkin tienannut hieman taskurahoja myymällä riihikuivattua ruisjauhoa tuttavilleni. Kymmenen aarin ruisplantaasilla oli myös sosiaalistava vaikutus, sillä järjestin niitto- ja puintitalkoot. Samalla tulin perehtyneeksi viljanviljelyyn liittyvään kansanperinteeseen.

Koska palstani taloudellinen ja ekologinen merkitys on lopulta varsin vähäinen, olen oppinut etsimään siitä symbolisia viitteitä. Leppeässä kesätuulessa vastuuvapaasti heiluva ruislaiho on kaunista katseltavaa. Se näyttää melkein yhtä positiiviselta kuin uusi hallitusohjelma. Vaikka ennusteet vaikuttavat synkiltä, meillä on nyt toivoa ja tulevaisuudenuskoa. Ne eivät ole aivan merkityksettömiä asioita ihmisen elämässä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Etusivulla nyt

Näytä lisää

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.