Kielten opiskelu on ihanaa, etenkin ruotsin!

Juuso Taskinen

Ruotsi. Kieli, johon lähes aina liitetään Suomessa etusana ”pakko”. Omien kokemusteni nojalla yläkoululainen vihaa sitä oppiaineista eniten. Ruotsin opiskelua tuntuu haittaavan motivation puute.

Olen törmännyt pakkoruotsi-sanaan sekä oppilaana että ruotsin kielen opettajan sijaisena. Tilanne ei ole kymmenessä vuodessa muuttunut. Innokkaasti ruotsia opiskelevaa teiniä pidetään luokan kesken vähintäänkin kajahtaneena.

Sanokoon joku minua hulluksi, mutta rakastin ruotsia koulussa yli kaiken. Tunsin olevani täysin eri planeetalta kuin luokkatoverini. Ruotsi on kieli, jota on yhä päästävä päivittäin puhumaan. Jos ei muuten, niin mumisen sitä itsekseni. Mieleeni palaa välittömästi yksi ruotsin kielen timanteista, epäsäännöllisten verbien taivutus. Springa, springer, sprang, sprungit. Ah, mitä sulosäveliä.

Rakkauteni ruotsin kieleen on kestänyt ja vain vahvistunut vuosien kuluessa. Puhuisin arkielämässäni paljon mieluummin ruotsia kuin suomea, mikäli se olisi vain mahdollista. Harmikseni Lahti ei ole mikään kaksikielisyyden mekka. Ruotsia äidinkielenään puhuvia on väestöstä vain säälittävät 0,4 prosenttia. Suomensuomalaisen kanssa puhumista ei kannata edes yrittää, vaikka pakkoruotsin alkeet on aikanaan porattu myös hänen kupoliinsa.

Onnekseni Lahdessa on tarjolla kieliryhmiä ja -kahviloita, joissa pääsen toteuttamaan ja haastamaan itseäni toden teolla. Olen ollut aina sitä mieltä, että kieltä oppii parhaiten natiivin puhujan kanssa. Tämä asettaa suomalaisen hyvin epämiellyttävään tilaan. Pitäisi sanoa jotain, vieraalla kielellä ja vielä tuntemattomalle.

Pakko on lääkkeistä paras, muttei välttämättä ikävin. Omille erehdyksilleen on annettava sijaa. Satunnaiset kielioppivirheet eivät loukkaa ketään. Kielten opiskelussa et voi koskaan saavuttaa täydellistä valaistumista. Natiivikin puhuja oppii äidinkielestään jatkuvasti uutta. Suomen kielessä, jos jossain, se on fakta.

Koulunpenkillä tilanne on toinen, kun paikalliset Håkanit ja Jesus-Maríat loistavat poissaolollaan. Oppilas voi pienenkin paniikin iskiessä vaihtaa kielen suomeksi. Se on osaltaan huojentavaa, mutta myös pienimuotoinen kirous. Puhumisesta kun ei saisi kieliopinnoissa tinkiä. Sitä osa-aluetta me tarvitsemme tulevaisuudessa kaikkein eniten.

Kaikkien kieltenopettajien tulisi toimia, kuten entinen englannin kielen lehtorini lukioaikanani teki. Hän ei hyväksynyt oppilailtaan sanaakaan suomea luokkahuoneessaan ja korosti, ettei myöskään ymmärrä suomea niiden neljän seinän sisällä. Tämä ärsytti varmasti aikanaan monia, mutta mekanismissa on vinha perä. Olen tästä opetustavasta ikuisesti kiitollinen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu