Nauratti niin että sattui mahaan ja poskiin.
Näillä sanoilla kuvailin työkaverilleni iltaa Lahden Pikkuteatterissa pari viikkoa sitten. Enkä ollut ainoa, jota loppuunmyydyssä katsomossa nauratti. Välillä lähes huutonauruksi ja itkuksi vaihtuneen riemun syynä oli koomikko Jukka Lindströmin Stand upin deadline -esitys, jossa hän esitteli osittain keskeneräisiä uusia vitsejä ja tarinoita. Televisiosta tutun Lindströmin jutut olivat paikan päällä hauskempia kuin Kovan viikon illassa, koska hän käsitteli setissään muutakin kuin ajankohtaisia aiheita. Taitavan koomikon juttuja on ihan turha yrittää toistaa niille, jotka eivät olleet paikalla. Kotona kokeilin enkä onnistunut.
Lindströmin lisäksi Pikkuteatterin lavalla nähtiin kaksi vähemmän kokenutta stand up -koomikkoa. Heidän lyhyemmät esitykset naurattivat, mutta niihin mahtui myös koomikoiden pelkäämiä jäätymisiä. Se oli yleisölle hyvä muistutus alan vaikeudesta. Lavalle nouseminen hauskuuttamistarkoituksessa on harvojen laji ja se vaatii hyvin kirjoitettuja juttuja ja vuosien treenaamista.
Lavalle nouseminen hauskuuttamistarkoituksessa on harvojen laji.
Vaikka nyt stand upia tuntuu olevan tarjolla paljon isommissa kaupungeissa, laji on nykymuodossaan Suomessa uusi tuttavuus. Moni nimeää Suomen ensimmäiseksi stand up -koomikoksi joko Stan Saanilan tai André Wickströmin, jotka uskaltautuivat kertomaan vitsejään yleisön eteen jo 1990-luvun alkupuolella. Sittemmin molemmista tuli koko kansan tuttuja tv:n viihdeohjelmien ansiosta.
Omaan muistiini piirtyivät tv:n takia pysyvät jäljet Krisse Salmisen ja Ismo Leikolan urien aluista Hyppönen-Enbuske Experience -talk show'ssa. He saivat nauramaan kertomalla yksinkertaisia, mutta hassuja juttuja kameralle. En tiedä arvasiko kumpikaan jatkavansa huumorin parissa vielä 20 vuotta myöhemmin. Jälkimmäinen oikein Yhdysvalloissa, missä hänet on kruunattu maailman hauskimmaksi ihmiseksi.
Pubeissa ja klubeilla kiertävien stand up -koomikoiden työn raadollisempaa puolta päästiin kurkistamaan vuosia sitten Ylen Naurun tasapaino -kilpailussa, jossa kymmenen koomikkoa yritti tehdä vaikutuksen sekä tuomaristoon että yleisöön. Hauskoilla tyypeilläkin pukkasi tuskan hikeä, kun heidän piti muutamassa päivässä kirjoittaa useita vitsejä ennalta määrätyn teeman ympärille. Parhaimmillaan huikeaa, pahimmillaan yleisön syvä hiljaisuus tai yksittäinen hymähdys.
Viime aikoina olen päässyt entistä syvemmälle suomalaisen stand upin maailmaan kuuntelemalla koomikko Heikki Viljan isännöimää podcastia. Ensimmäiseksi hämmästelin 26 jakson määrää, koska en arvannut, että Suomesta löytyisi niin monta stand upilla itsensä elättävää. Toki heitä oikeasti on paljon enemmän, mutta moni ammattilaisista tekee keikkojen ohella muutakin työtä. Podcastin suurin oivallus on ollut tajuta, miten intohimoisesti asiaansa uskovat ihmiset uskaltavat tehdä elämässään hulluja juttuja, vaikka muut sanoisivat, että se ei kannata. Moni Viljan vieraista on kokenut karmaisevia hetkiä humalaisen yleisön edessä tai vaivaannuttavia keikkoja harjannostajaisissa. Silti he ovat jatkaneet.
Näiden sitkeiden pioneerien ansiosta suomalainen stand up -kulttuuri on nytkähtänyt monta askelta eteenpäin. Se, että yleisö nauraa ääneen tai yrittää muistella juttuja jälkikäteen on koomikoille kiitos hyvin tehdystä työstä. Siksi minäkin ulvoin.