Paskaduuni.
Kelasin työhistoriaani taaksepäin, enkä löydä sieltä paskaduunia millään seulalla. Neljätoistavuotiaana aloitetut kesätyöt olivat melko raskaita ja pienipalkkaisia hommia, mutta paskaduuneja ne eivät olleet. En minä kaikkia töihin liittyviä tehtäviä rakastanut, ja aamuvarhaiset herätykset olivat ankeita, mutta työn paskaksi kutsuminen olisi ollut vääryys. Toisaalta – omassa nuoruudessani ei termiä paskaduunista tainnut olla olemassakaan. Palkkapäivä oli aina ihana.
Kesätöissä oppi pitämään kiinni aikatauluista ja kuuntelemaan ja noudattamaan ohjeita. Joskus työpäivä imaisi kaikki mehut. Joskus pomo läksytti, mutta useimmiten ripitys oli paikallaan, vaikka se silloin otti päähän. Joskus kilpailtiin kellon kanssa urakoista.
Täysi-ikäisyys toi mukanaan hieman vaativampia mutta pienipalkkaisia osa-aikatöitä. Harjoittelupaikoissa sai laman juurella 1990-luvun alussa alinta mahdollista palkkaa. Työkaverit olivat mukavia, pomot pomottivat ja olivat vähän pelottaviakin. Joskus töissä nauratti niin, että mahaan sattui.
Työn sisältöä ei tarvitse kaunistella, mutta ei liioitellakaan.
Ilta- ja viikonloppuvuorot eivät aina tuntuneet kivoilta, kun nuorena olisi halunnut arvokkaaksi koetut illat ja viikonloput käyttää kaikkeen muuhun kuin työntekoon. Mutta että työ olisi ollut paskaa – ei todellakaan.
Paskaduuni putkahtaa tasaisin väliajoin julkiseen keskusteluun. Viime viikolla kysäisin muutamalta parikymppiseltä nuorelta mieheltä, mikä heidän mielestään on paskaduunia ja miten he sen perustelevat. Sain lyhyen listan erilaisista töistä ja perusteluissa mainittiin muiden muassa joustavuuden puute, työn yksinkertaisuus, huonot tulevaisuudennäkymät ja korvaukseen nähden terveyteen kohdistuvat isot riskit. Hämmästyksekseni listalta puuttuivat suoraan palkkaan liittyvät asiat.
Toinen nuorukaisista listasi paskaduuneiksi myös omien vanhempiensa ammatit, jolloin se taitaa kertoa ainoastaan vanhempien työelämätarinoista kuin työstä itsestään. Se oli hyvä ja karkea muistutus, miten työstä pitäisi kotona puhua. Työn sisältöä ei tarvitse kaunistella, mutta ei liioitellakaan.
Toinen nuorista kuittasi, että jotain pitää tehdä ja kaikkia hommia tarvitaan. "Kunhan saa mahan täyteen ja laskut maksettua."
Nuoret haluavat vaikuttaa asioihin ja tulevaisuuteensa. Puhutaan työn merkityksellisyydestä ja siitä, että miten työ halutaan pitää omissa käsissä. Samaa todisti jo reilu kymmenen vuotta sitten julkaistu Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirja – työelämän vallankumouksen perusteet (WSOY, 2012).
Kirjassa he listasivat työelämän ongelmia ja ne olivat kiireen tunne, pirstaleisuus, konkretian puute, työn joustamattomuus ja kielteinen ilmapiiri. Edellä mainittujen ongelmien ratkaisu ei periaatteessa pitäisi olla kovin vaikeaa.
Työn ilo taas syntyy kirjan mukaan aikaansaamisesta, kehittymisestä ja yhteisöllisyydestä. Aikaansaamista kuvaillaan reippaaksi tekemisen meiningiksi. Kehittyminen vaatii pomolta hyvää hoksnokkaa ja työntekijältä rohkeutta kertoa, mihin suuntaan työtä haluaisi viedä. Yhteisöllisyys syntyy esimerkiksi siitä, että oppii tuntemaan työkaverinsa.
Ongelmia kannattaa ratkoa ja työn iloon panostaa. Kurjien työolojen parantaminen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, ja silloin viimeistään koko paskaduunisanan voisi heittää romukoppaan.