Suomalaiset historiapäivät on kuin hyvä kirpputori. Sieltä voi tehdä löytöjä. Historiapäivistä isot kiitokset Lahden entiselle kaupunginjohtajalle Kari Salmelle, joka toimii tapahtumasta vastaavan Suomalaiset Historiapäivät ry:n puheenjohtajana. Yhdistys tekee arvokasta ja pyyteetöntä vapaaehtoistyötä tämän mahdollistamiseksi.
Itselleni historiapäivien löytö oli mursuviiksinen mies nimeltä Taras Ševtšenko, joka eli 1800-luvulla nykyisen Ukrainan alueella. Ševtšenko oli syntyjään maaorja, mutta hän saavutti maassaan arvostetun kansallisrunoilijan aseman. Ševtšenkosta olisi voinut tulla maailmallakin yhtä kuuluisa kuin maanmiehistään Ilja Repinistä ja Nikolai Gogolista, jos olisi valinnut helpomman tien ja myöntyä vähävenäläiseksi. Hän piti kuitenkin kiinni ukrainalaisesta identiteetistä, mistä seurasi jaksoja vankiloissa ja poliisin valvonnassa. Epäitsekäs teko synnytti Ševtšenkosta kuitenkin ukrainalaisten silmissä sankarin.
Kiitos historiapäivien, nyt ymmärrän, miksi Ševtšenkon kuva oli kiinnitetty niin moneen Maidanin verilöylyn uutiskuvissa näkyneisiin mielenosoittajien kilpiin 2014. Ukrainalaiset pitävät nyt kiinni samasta kuin esikuvansa 1800-luvulla. Sodassa Venäjää vastaan ukrainalaiset eivät puolusta vain maita ja mannujaan, vaan omaa identiteettiään.
Identiteetti on maansa puolustajille voimista väkevin.
Historiapäivät elää ajassa. 24. kerran järjestetty tapahtuma käsitteli Venäjän Ukrainassa aloittamaa hyökkäyssotaa ja sen seurauksia monelta kantilta. Perjantaina pureuduttiin Ukrainan historiaan ja identiteettiin. Lauantaina puhuttiin yleisemminkin sodasta ja väkivallasta, Euroopan poliittisesta historiasta ja talouskriiseistä. Historiapäivät todisti sen kliseen, että tuntematta historiaa et ymmärrä nykyaikaa.
Luentojen jälkeen on vieläkin helpompi ymmärtää, miksi ukrainalaiset eivät anna periksi. Ukrainalla on pitkä ja värikäs historia naapuriensa puristuksessa. 1600-luvulla painetta kertyi kolmesta suunnasta: Puola lännestä, Ottomaanit etelästä ja Venäjä idästä. Maan ensimmäinen johtaja eli hetmanni, kasakkapäällikkö Bohdan H’melnytskyi joutui tekemään valinnan ja päätti liittoutua Venäjän kanssa. Sillä taattiin autonomia, mutta taustalla kyti ajatus enemmästä: omasta mereltä toiselle ulottuvasta suuriruhtinaskunnasta.
Maan silloinen johtaja Ivan Mazepa liittoutui Ruotsi-Suomen kuninkaan Kaarle XII:n kanssa Suuressa Pohjan sodassa. Pultavan taistelussa 1709 tuli tappio ja molemmat johtajat pakenivat nykyiseen Moldovaan, jossa Mazepa pian kuoli. Kasakoiden autonominen hetmanaatti lakkautettiin ja alkoi heidän venäläistämisensä. Laeilla oma kieli ja kulttuuri kiellettiin. Identiteettiä alettiin sorvata venäläiseen muotoon.
Runoilija Taras Ševtšenko vaikutti merkittävästi ukrainalaisen kansallisliikkeen syntyyn 1800-luvulla. Runoilija palautti kansan uskoa omaan identiteettiin. Ševtšenkoa voidaan pitää ukrainalaisen identiteetin symbolina ja sen tähden juuri hänen kuvansa näkyi Maidanin aukion kilvissä.
Identiteetti antaa vahvan motivaation puolustamiseen. Uskaltaisin väittää, että se on voimista väkevin, jonka varjoon jäävät niin poliittinen järjestelmä, karttaan piirretyt rajat kuin maiden liputkin. Kaikki ne ovat toki merkittäviä, mutta ilmentävät sitä kaikkein tärkeintä, identiteettiä.
Oli hyvä, että törmäsin Ševtšenkoon juuri nyt. Hän on tehnyt saman Ukrainalle kuin kansallisrunoilijamme J.L. Runeberg Suomelle. Nostan tänään lipun salkoon ja kiitän Runebergia siitä, että meillä suomalaisillakin on oma identiteettimme.
Vakava varoitus: Lahden historiapäivät loppuvat tähän vuoteen ilman uusia ratkaisuja