Kävin viime viikolla Somaliassa.
Ei se ihan lomareissu ollut, vaikka maassa on silmänkantamattomiin valkohiekkaista rantaa ja turkoosia merta. Lämpötilakin on hellivät 30 astetta ja rapiat.
Heti ensimmäisenä päivänä räjähti muutaman kilometrin päässä autopommi ja Kalashnikov rätisi. Yli kymmenen kuollutta. Lähtöpäivänä tuli lähelle kaksi iskua lisää. Kranaatteja heiteltiin summamutikassa, kouluunkin osui. Tällä kertaa kohteena oli presidentin palatsi, joten uhrimäärää ei tiedotettu.
Miksi sinne piti lähteä, ovat jotkut kysyneet. Matka oli ulkoministeriön tarjoama ainutlaatuinen mahdollisuus. Journalisteille ei ole aiemmin vastaavaa suotu, ja nytkin meitä oli vain kaksi.
Maailman katseet on kohdistettu Ukrainaan, mutta muuallakin soditaan ja kärsitään. Se on hyvä tiedostaa vaalien alla. Loppukeväällä pidetään hallitusneuvottelut, joissa määritellään myös kehitysyhteistyön taso seuraaviksi neljäksi vuodeksi.
Ukraina taistelee Suomenkin puolesta, mutta myös Afrikan tukeminen on meidän etu. Ihmisiä pitää auttaa heidän kotimaassaan, sanoo kehitysapukriittisinkin puolue. Silti saman porukan tärkein leikkauskohde on kehitysyhteistyö.
Suomella on kokemusta siitä, kuinka hätä jossain kaukana näkyy meidänkin rajoilla. Somalialaiset tulivat 1990-luvun alussa, syyrialaiset ja irakilaiset 2015.
Suomen kehitysyhteistyön kehitys on surullista katsottavaa. Tavoitteeksi asetettiin jo vuosikymmeniä sitten YK:n suosittelema 0,7 prosenttia bruttokansantulosta. Siihen on päästy vain kerran 1990-luvun lamassa ja silloinkin vahingossa, kun bruttokansantulo romahti nopeasti.
Mogadishun katukuva on yllättävän länsimainen.
Hallitukset ovat vuosikymmenten aikana koostuneet vaikka minkälaisista kombinaatioista, ja kehitysyhteistyöministerinä on ollut vihreitäkin. Silti tavoitteeseen ei vain päästä.
Välillä on otettu takapakkiakin, pahimmin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen aikana 2015–2019. Vuosibudjetista leikattiin yli 400 miljoonaa euroa.
Kysyin nykyiseltä kehitysyhteistyöministeriltä, lahtelaiselta Ville Skinnarilta (sd.), mikä siinä on, että vuosikymmenet vain vierivät eikä tavoitteeseen päästä.
– Suomi on ollut poukkoileva. Meitä on vaivannut kvartaalitauti kehityspolitiikassa ja aika monella muullakin politiikan lohkolla. Olemme yrittäneet luoda mallia, jossa kvartaali olisikin 25 vuotta, hän vastasi.
Nykyhallituskaan ei 0,7:ään päässyt. Toisin on länsinaapureissa.
Skinnarin mukaan kehitysyhteistyö on pystynyt lisäämään Ruotsin ja Norjan näkyvyyttä maailmanpolitiikassa. Suomella on käynyt päinvastoin: maamme ei viime haussa päässyt YK:n turvallisuusneuvostoon. Suomi oli juuri vähentänyt läsnäoloaan Latinalaisessa Amerikassa.
Somaliasta opin rauhattomuuden lisäksi sen, että pääkaupunki Mogadishun katukuva on yllättävän länsimainen Coca-Cola- ja pitseriamainoksineen.
Lisäksi huomasin, ettei somalinainen ole mikään päänsä alas laskeva nöyristelijä. Kyse ei ole parista poikkeuksesta, vaan oikeastaan kaikki tapaamani naiset jättivät rohkean ja reippaan vaikutuksen.
– Näytä sitä kuvaa. Huono, ota uusi! komensi kätilö.
– Ota minusta kuva. Mikä on puhelinnumerosi? kysyi koodauskoulun oppilas.
He eivät olleet moksiskaan valkoisesta miehestä. Päinvastoin, minä olin heistä.