Voi kyllä ennen oli asiat paremmin. Niinhän me ihmiset usein sanomme. Vastustamme muutoksia ja olemme sitä mieltä, että käytössä olevat menetelmät ja tavat ovat just hyvät. Mutta onneksi asiat muuttuvat.
Aina välillä ratsastustallilla puhe kääntyy siihen, miten me vanhemmat ratsastajat aloitimme. Kertaamme kauhutarinoita talleista, hevosista ja tekemistämme tempauksista. Päälle nauretaan makeasti ja ihmetellään, miten voimme moisten temppujen jälkeen olla kutakuinkin ehjiä ja hengissä. Tosin joskus huimapäinen ratsastusreissu onkin päätynyt sairaalareissuun ja kotimatkaan kyynärsauvojen tukemana.
Ensimmäiset ratsastuskertani tapahtuivat 1970-luvun alussa Orimattilan raviradalla järjestetyssä Orimattilan Hevosystäväin seuran tapahtumassa. Käytin kaikki rahani talutusratsastukseen eli menin useamman kierroksen ison suomenhevosen selässä. Etelä-Suomen Sanomien Loviisan aluetoimituksen toimittaja Isa haastatteli minua ja sain nimen lisäksi myös kuvani lehteen. Merkittävä tapaus.
Pääsin lopulta ratsastustunneillekin. Tunteja piti maatalon emäntä. Ratsastustunnilla saatoimme saada ohjeita tyyliin "potkaise sitä", "sahaa" tai "lyö raipalla". Opetus ei ollut kummoista, mutta opin edes pitämään kiinni vaikka mikä tuli. Kerran hevonen lähti hallitsemattomasti täyttä laukkaa kotiin kesken maastoreissun, joten pidin kiinni noin 12-vuotiaan voimillani ja hevosen juostessa talliin kumarruin oven kohdalla. Ehjänä perille, oli tyyli mikä tahansa.
Nykyiselle tallilleni Okeroisiin kanssani on päätynyt muutama lapsuuden aikainen tallikaveri, joiden kanssa meillä oli ala-asteikäisinä tapana ajella ympäriinsä etsimässä hevosia. Jos näimme hevosen, menimme kysymään saako sillä ratsastaa.
Hevoset olivat niitä viimeisiä työhevosia. Isännät nostivat selkään raskaan armeijansatulan, jos sellainen oli. Suitsiin laitettiin mitkä lie narut ohjiksi, koska työhevosilla oli yleensä vain pitkät ajo-ohjat. Ja sitten mennä lompsoteltiin tietä pitkin, tuntemattomalla hevosella, kakarat, yksin tai kaksipäällä.
Jos hevonen tuli täyttä kyytiä kotiin, luotimme oppimaamme sanontaan. "On kaksi paikkaa, missä hevonen pysähtyy: ladon seinä ja Venäjän raja".
Yläasteella kaverillani oli viisi heppaa, se oli meille oikea onnenmaa. Ei meidän peräämme kukaan katsonut, hyvin pärjäsimme omin voimin.
Nykyisin ratsastamme maneesissa ja upealla hiekkakentällä, ennen mentiin pihassa, pellolla tai tietä pitkin.
Aikuisena menin oikeaan ratsastuskouluun, jossa opettaja tiesi mitä teki ja hevoset olivat koulutettuja ratsuja. Sain vastuuta, tein tallitöitä, opin hevosmiestaitoja. Minulla oli lopulta oma hevonen, tein töitä hevoslääkärille ja siinä sivussa opin valtavasti lisää.
Laulussa sanotaan, että heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa, vain urhein meistä kaikista voi ratsastaa hurjaa heppaa. Ja jos housuun hiipii pelko, niin kaihda silloin satulaa.
Se on ihan totta. Hevosen selässä pitää olla urhea, pitää olla valmis toimimaan jopa hankalissa tilanteissa eikä saa pelätä.
Me tämän päivän aikuiset ratsastajat olemme oppineet hevosmiestaitoja ja isojen eläinten kanssa pärjäämistä ehkä liiankin raisuin menetelmin.
Tällä taustalla arvostan entistä enemmän nykyaikaista hevostaitoa, jonka perustana on hevosten hyvinvointi ja kaikkien turvallisuus. Vaikka minussa yhä asuu se mitään pelkäämätön ja päättömiä temppuja tehnyt hevostyttö, kyllä nykyisin on paremmin kuin ennen.