Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Mikä on sähkön tuntihinta nyt? Seuraa tästä

Markus Pirttijoen kolumni Itsenäisyys tuntuu nyt arvokkaammalta kuin vuosikymmeniin

Vuosi sitten näihin aikoihin Lahdessa ja laajemminkin Päijät-Hämeessä harmiteltiin sitä, että yksi itsenäisyyspäivän perinteisistä merkkipaaluista, puolustusvoimien valtakunnallinen paraati, peruttiin aivan viime metreillä pahentuneen koronatilanteen vuoksi.

Näkemättä jäivät Panssariprikaatin järjestämä paraati ohimarsseineen ja ilmavoimien hävittäjien uljas ylilento. Lisäksi Lahden keskustassa piti olla kalustonäyttely. Varmasti olisi tullut väkeä paikalle, ja olisihan se samalla ollut yksi mukava mainospala lisää Euroopan ympäristöpääkaupunki Lahdesta.

Myös illan kohokohta, tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto, typistyi viihteelliseksi televisio-ohjelmaksi ilman vieraita ja kättelyitä.

Maailmaa jo parin vuoden ajan rääkännyt kulkutauti teki vielä tuon vihoviimeisen temppunsa. Ja sekös harmitti. Vähänpä tiedettiin.

Vuosi sitten reserviläinen olisi saanut turpaan. Nyt tarjotaan kaljat.

Venäjän helmikuinen hyökkäys Ukrainaan ja siitä alkanut sota muutti paljon. Hyvin paljon. Jos vuosi sitten olisi sanottu, että seuraavana kesänä Suomi jättää hakemuksensa Naton jäseneksi, harvassa olisivat olleet nyökyttelijät.

Vuosi sitten Naton kannatus tai suomalaisten maanpuolustustahto ei ollut mitenkään häävi. Siitäkään ei ole kovin pitkä aika, kun kuulin ihmisten ihan vakavissaan pohtivan, että itsenäisyyspäivää voisi viettää jo muulla tavoin kuin sotahistoriaa ja sotiemme veteraaneja muistellen. Vuosi sitten reserviläiseksi tunnustautunut olisi voinut saada kapakassa turpaan. Nyt aktiivisesti vapaaehtoista maanpuolustustyötä tekevä saa kymmeneltä tuntemattomalta selkääntaputukset ja muutama tarjoaa vielä kaljat päälle.

Kun kirjoitin kolme päivää sodan syttymisen jälkeen kolumnissani, että Suomen pitää liittyä Natoon, lukija lähestyi ja vaati minulle potkuja. Sittemmin senkaltaista palautetta on tullut vähemmän.

On tässä saanut seurata valtavaa asennemuutosta, josta todistaa myös Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tuore barometri: maanpuolustustahto nousi keväällä huippuunsa ja on pysynyt siellä myös syksyllä.

Omat isovanhempani olivat molemmat sodassa. Äitini isä, luutnantti Aarne Palviainen taisteli Talvisodassa Raatteentiellä ja jatkosodassa Rukajärvellä. Isäni isä, kersantti Paavo Pirttijoki, oli Talvisodassa niin ikään Raatteentiellä ja jatkosodassa Itä-Karjalassa. Aarne kuoli ennen syntymääni, mutta Paavo-ukilta ehdin kuulla todellisia tarinoita sodasta. Ei mitään elokuvista tuttuja sankaritarinoita tai draamankaaria. Yksittäisiä tapahtumia. Toiset olivat jääneet painamaan mieltä, toiset vähän naurattivatkin. Nuoren pojan mieleen ne jäivät tarinoiksi tarinoiden joukossa. Paitsi että koskaan ne eivät unohtuneet.

Kävimme pari viikkoa sitten vaimoni kanssa Helsingissä katsomassa Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmän Ensimmäinen tasavalta. Se oli väkevä muistutus siitä, kuinka pienellä marginaalilla Suomeen syntyi edustuksellinen demokratia ja miten huteralla pohjalla se oli ensimmäiset vuosikymmenet. Tarvittiin sota, että kansa saatiin katsomaan samaan suuntaan ja rakentamaan yhdessä yhteistä tulevaisuutta.

Samaan tapaan Ukrainan sota on yhdistänyt suomalaisia ja muita eurooppalaisia. Jos jotain hyvää tuosta sodasta koitui, niin olkoon se sitten se. Tiistaina nostan siniristilipun salkoon ja vietän taas hiljaisen hetken, piirun verran pidemmän kuin tavallisesti.