Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Mikä on sähkön tuntihinta nyt? Seuraa tästä

Anne Honkasen kolumni Aina on hyvä hetki käydä kahvilla – vaikka puhumassa kuolemasta

Pyhäinpäivän alla kuulin radiosta juttua kuoleman kahviloista. Termi oli itselleni täysin vieras, enkä pystynyt kuuntelemaan ”jonkun kanavan” aamulähetystä sen enempää aamukiireideni keskellä.

Ajatus kuoleman kahviloista jäi kuitenkin vaivaamaan mieltä, varsinkin kun lähetyksessä mainittiin jotain myös oman kuoleman suunnittelusta (tällainen tehokkuus-ajattelu nosti heti pystyyn henkisen keskisormeni). Joten ei sitten muuta kuin googlettelemaan.

Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-julkaisusta löytyikin jo pari vuotta sitten julkaistu artikkeli Kuoleman kahviloista. Sen mukaan Kuoleman kahviloissa on kyse Sveitsistä 2000-luvun alussa alkunsa saaneesta, nyt jo kansainvälistyneestä ilmiöstä, jossa ihmisille tarjotaan paikka, jossa he voivat kokoontua ja puhua vapaasti, sallivassa ilmapiirissä, kuolemaan liittyvistä asioista.

Death Cafe eli DC on tarkoitettu kaikille, joita kuolemasta puhuminen kiinnostaa, mutta kyse ei ole suru- tai terapiaryhmästä. Kuoleman kahviloissa siis keskitytään puhumaan kuolemasta kuin ihan mistä tahansa muusta aiheesta, josta voi jutella kahvikupposen äärellä.

Aamuohjelman fragmentaarisesta kuuntelusta ehdin kuulla kommentin oman kuoleman suunnittelusta. Dialogikin kertoi Oulussa järjestetyistä Kuoleman kahviloista, joissa oli puhuttu hautajais- ja hautaamiskäytännöistä, mutta myös paljosta muusta: esimerkiksi kuolemanpelosta, elämän arvostamisesta ja elämän eri vaiheiden ja tapahtumien hyväksymisestä sekä surun ilmaisemisesta.

Ensimmäinen ajatukseni siis vain omaan kuolemaan liittyvistä järjestelyistä kahvikupposen ääressä jouti romukoppaan – onneksi.

Kuolemasta puhuminen täysin vieraiden kesken voisi ollakin hyvin vapauttavaa. Usein perheissä, suvuissa ja läheisten kesken on kehittynyt tietty narratiivi, jossa pysyttelemme, kun puhumme kuolemasta ja varsinkin kuolleista läheisistä.

Tapa muistella kuolleita voi esimerkiksi olla niin rajoittunut, että se sallii vain yhdenlaisia mielenilmauksia. Mitä jos tekisikin mieli sanoa, että piti kuolemaa helpotuksena kuolleelle tai jopa, ettei jäänyt kaipaamaan kuollutta. Näitäkin ajatuksia voi olla, jos taustalla on traumaattisia kokemuksia esimerkiksi väkivallasta, päihteiden väärinkäytöstä tai hyväksikäytöstä.

Tai entä jos kuolemasta puhumisessa on ”ilmaherruus” ollut vain suvun vanhimmilla? Hautajaisjärjestelyjä ja perinnön jakoa koskevia ohjeita kuunnellessa nuoremmat voivat tuntea olonsa lähinnä epämukavaksi, kun tarjolla on lähinnä rooli, jossa pitää muistuttaa, ”älä nyt, et sinä vielä ole kuolemassa”. Kaikkihan me kuitenkin joskus kuolemme.

Kuolemasta on hyvä puhua, jotta muistaisimme arvostaa ja kunnioittaa elämää, todetaan Dialogin Kuoleman kahviloita käsittelevässä artikkelissa. Se on sopiva kiteytys sille, miksi kuolemasta yleensäkin kannattaa puhua – vaikka sitten Kuoleman kahviloissa.

Itse kuulun siihen sakkiin, jolle ei juuri koskaan ole huono hetki käydä kahvilla – ei edes silloin, kun puhuttaisiin kuolemasta. Kahvittelu ja kahviloissa piipahtaminen on mielestäni ehdottomasti yksi elämän ihanista nautinnoista. Kuoleman kahviloissa on kuulemma tarjolla täytekakkuakin.

Lahden vanhalla hautausmaalla voi törmätä apteekkariin, lääninherraan tai merikapteeniin – enää luokka-asema yhteiskunnassa ei määritä hautapaikkaa