Tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen (kesk.) ehdotti ylioppilaskirjoituksista luopumista pari viikkoa sitten. Hän perusteli ehdotustaan lukiolaisten paineilla, ja sillä, että kirjoituksista luopuminen korostaisi lukion yleissivistävää tehtävää. Lisäksi korkeakoulujen pääsykokeisiin lukeminen valmistaisi ministerin mielestä hyvin tuleviin opintoihin.
Toivottavasti ehdotus lisää keskustelua lukioista, nuorista ja sivistyksestä. Erikoista ministerin pohdinnoissa on, että vasta pari vuotta voimassa ollut uudistus tähtäsi aivan päinvastaiseen eli ylioppilastodistuksen painoarvon radikaaliin nostamiseen. Nyt korkeakoulujen pitää lähes kaikilla aloilla valita hieman yli puolet opiskelijoista ylioppilasarvosanojen perusteella. Ja kyllä, pitkästä matematiikasta saa monille aloille eniten pisteitä.
Lukiolaisten Liitto ilmoitti heti jyrkästi vastustavansa Honkosen ehdotusta. Liiton mukaan yo-kirjoitusten poistaminen siirtäisi opiskelijoiden paineet korkeakoulujen pääsykokeisiin.
Ammattikorkeakouluissa opiskelevia edustava SAMOK taas ilmoitti kannattavansa yo-kirjoituksista luopumista, samoin yliopisto-opiskelijoita edustava Suomen ylioppilaskuntien liitto.
Opetusministeri Li Andersson (vas.) ilmoitti tuoreeltaan suhtautuvansa avoimesti Honkosen ehdotukseen.
Ennen kuin korkeakoulujen valintajärjestelmään ja lukiolaisten elämään taas mietitään muutoksia, olisi hyvä pysähtyä parin perusasian äärelle.
Täysin paineettomaksi lukiota ja nuoren ihmisen aikuistumista tuskin saadaan. Kun jonkinlaista mittaamista tarvitaan, pitäisi miettiä pienimmän haitan tie. Jos ylioppilastutkinnon arvosanoja painotetaan, on päivänselvää, että ylioppilaskokeisiin valmistautuminen vie paljon aikaa ja energiaa koko lukion ajan.
Todistusvalinnan painottaminen muuttaa myös lukiolaisten ainevalintoja. Valitaan sellaisia aineita, joita kirjoittamalla saa parhaiten pisteitä korkeakouluun hakiessa.
Paluuta luokkiin tuskin enää on.
Kaikki valinnat pitäisi tehdä jo hyvin nuorena niin, että niiden avulla päästään seuraavaan tavoitteeseen. Tässä on ehkä nykysysteemin turmiollisin ja ikävin kohta.
Järjestelmä odottaa nuorilta kypsyyttä ja tehokkuutta, jota heillä ei yleisesti vielä ole. Hämmästyttävää on, että biologiset faktat on haluttu lakaista maton alle jo vuosia sitten. Muistan, kuinka kuuntelin kokenutta lahtelaista lukion biologian lehtoria noin 15 vuotta sitten vanhempainillassa. Hän oli vilpittömän harmissaan ja pahoillaan siitä, ettei kasvavan nuoren kehitysvaiheita oteta huomioon.
Nuorella pitäisi olla tarpeeksi aikaa kypsyä ja kehittyä. Arki ei saisi olla aikataulutettu minuutilleen. Kokenut opinto-ohjaaja Liisa Huhta muistuttaa tuoreessa kirjassaan Uupuneet nuoret pärjääjät, että opetussuunnitelmia on uudistettu viime vuosina kovaan tahtiin ja niihin on jatkuvasti tullut lisää opeteltavia sisältöä. Kun uutta tulee lisää, pitäisi jostakin vähentää.
Nuorilla pitäisi olla myös tarpeeksi aikaa ystäville ja harrastuksille. Kouluterveyskyselyt taas kertovat, että nuorten yksinäisyys on lisääntynyt. Korona-ajan tuomia ongelmia ei kaikkia edes vielä tiedetä.
Huhta kritisoi luokatonta lukiota, johon siirryttiin 1990-luvulla. Nuoren pitää jakson päättyessä siirtyä aina uuteen porukkaan. Tämäkään ei edistä ystävyyssuhteiden syntymistä – viestii ehkä vain siitä, että lukion aloittavalla pitäisi jo olla kaverisuhteetkin valmiina.
Paluuta luokkiin tuskin enää on. Kun lukiota kehitetään, olisi kuitenkin hyvä muistaa luoda rakenteita ja opetussuunnitelmia niin, että nuori voi kehittyä ihmisenä ja ystävänä, vahvistua sietämään paineita ja oppia elämää, ei vain kirjoituksia varten.
Ylioppilastutkinnosta ei kannata luopua, mutta sen määräävästä roolista on päästävä eroon – vaikka sitten pääsykokeita painottamalla.