Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Itsenäisyyspäivän kunniamerkkien saajat julkistettiin – katso ketkä palkittiin Lahden seudulla

Päivi Piiraisen kolumni Linnaistensuon pitkospuilla on ruuhkaa, eikä se ole mikään ihme

Vaivaiskoivun pyöreät lehdet välkehtivät punaisina, oransseina ja kullankeltaisina. Juolukka oli saanut syysvärin ja sen marjat olivat kasvaneet valtaviksi. Pulleat marjat maistuivat vielä yllättävän hyviltä, vetistä syksyn makua niihin ei ollut vielä tullut. Karpaloita oli mättäillä ja suopursun vahva tuoksu leijaili ilmassa. Korpit raakkuivat. Korkealla taivaalla oli lentokoneen jättämä vesihöyryn tiivistymisjuova. Keskellä sinistä taivasta juova näytti kivalta.

Lokkien parvi ryntäili yli. Ne eivät osanneet kulkea samalla lailla järjestyksessä ja kohteliaasti hiljaa, kuten niiden alapuolella tallustavat ihmiset Linnaistensuon pitkospuilla.

Suo on ollut aina jännittävä paikka. Lapsena hukkasin kumisaappaan suonsilmään ja saatoin istua pitkään mättäällä syömässä karpaloita. Syksyllä tuoreita karpaloita, kesällä edellisvuotisia. Aina ne maistuivat yhtä hyviltä. Joskus löytyi lakkoja.

Soissa oli jotain vähän vaarallista. Kesällä ne hohkasivat lämpiminä, syksyllä jäätävän kylminä. Suomaassa oli jotain sellaista eksoottista villeyttä ja vapautta, jota ei metsistä löytynyt. Ehkä tunne kumpusi siitä, että suolla näki kauas.

Karpaloita on mättäillä ja suopursun vahva tuoksu leijailee ilmassa.

Seikkailin soilla, joita ei enää ole. Yksi pieni mutta tärkeä suo jäi tielinjauksen alle. Mikä osa suosta säästyi tielinjaukselta, se täytettiin jätemaalla. Vuosien ajan suolla pesineet kurjet joutuivat etsimään uuden kodin. Yhdestä suosta tuli turpeennostopaikka. Kolmas suo jäi asutuksen keskelle, se ojitettiin ja kuoli.

Kaikkea tätä taustaa vasten Lahden keskustasta alle kymmenen kilometrin päässä sijaitseva parin sadan hehtaarin kokoinen Linnaistensuo tuntuu helmeltä. Taivas on korkealla ja horisontti kaukana.

Linnaistensuotakin on aikojen saatossa kohdeltu kaltoin ojittamalla ja metsittämällä. Menneisyydessä suota on muiden muassa ehdotettu kaupungin kaatopaikka-alueeksi.

Neljäkymmentä vuotta sitten tapahtui käänne ja suo sai ensimmäisen rauhoituspäätöksen. Nyt Linnaistensuo kuuluu Euroopan Unionin Natura 2000 -verkostoon.

Parhaillaan Linnaistensuolla on menossa pitkospuiden ennallistus ja työ näyttää olevan jo melkein maalissa. Uudet ja tukevat pitkospuut tuntuvat jalan alla mukavilta ja leveällä väylällä on turvallista kulkea. Pitkospuut on ihmisille, mutta suota ennallistetaan muutenkin. Suon ojia on tarkoitus padota, jolloin suo palautuu hiljalleen entiselleen.

Sunnuntainen retki Linnaistensuolle havahdutti taas huomaamaan, miten tärkeää on päästä kulkemaan katujen sijasta poluilla ja pitkospuilla ja katsella käkkyrämäntyjä seinien sijaan.

Suolla oli melkein ruuhkaksi asti ihmisiä, olihan täydellinen ulkoilusää. Jotkut olivat varustautuneet eväillä ja pitivät paussia levennyspaikoilla tai pitkospuiden vieressä mättäillä. Vastaantulijoita tervehdittiin ja yksinäiset kulkijat väistivät pitkospuiden sivuun vastaantulevia isompia ryhmiä. Monella oli kamera mukana ja kännyköillä otettiin selfieitä, joiden taustalla vilkkui keidassuo. Kukaan ei näyttänyt yrmyltä.

Linnaistensuolla retkeilijöiden ikähaarukka oli lavea, nuorimmat kulkivat vielä rintarepuissa. Ehkä pieninkin retkeläinen sai vaivihkaa sellaisen altistuksen, että yhteys luontoon ei pääse koskaan täysin katkeamaan.

Tiedän sen tavallaan omasta puolestani.