Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Mikä on sähkön tuntihinta nyt? Seuraa tästä

Markus Pirttijoen kolumni Hallituksen taloudenpidosta tulee mieleen viulisti Titanicin kannella

Georg Malmsten lauloi aikoinaan vippaamastaan nikkelimarkasta, että ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Eikös juu? Juu, ei.

Tänä päivänä velka on jotain ihan muuta kuin Malmstenin aikana. Se ei tunnu enää velvoittavan mihinkään. Nykyajan velka on laastari, joka laitetaan haavan päälle. Kun tulee toinen paikka kipeäksi, siihen lätkäistään uusi laastari.

Olen jutellut tänä syksynä useamman yritysjohtajan kanssa ja toisin kuin yleensä, he eivät ole valitelleet toimialansa erityisiä haasteita, verotusta tai palkkaneuvotteluja. Kuin yhdestä suusta kaikkien yhteisenä huolenaiheena on valtiontalous. Viesti on, että kotitaloudet pärjäävät ja yritykset pärjäävät. Mutta pärjääkö valtio, sitä elinkeinoelämän vaikuttajat murehtivat nyt silmiinpistävän paljon.

Kenellekään ei liene uutinen, että Suomi on velkaantunut ennätysmäistä tahtia. Onhan siitä puhuttu paljonkin. Budjetti budjetilta kertyy uutta alijäämää, kuusi, kahdeksan tai kymmenen miljardia. Jotain sellaista. Isoja lukuja. Vaan hyvinhän tässä on pärjätty. Uutta laastaria vaan kehiin.

Heinäkuun lopussa valtionvelka oli 135,7 miljardia euroa. Kansalaista kohden piikkiin on kertynyt maksettavaa 24 382 euroa. Kymmenen vuotta sitten velka henkeä kohti oli noin 15 000 euroa eli kymppitonnin vähemmän kuin nyt. Vuonna 1982 velkaa oli tonni per lurjus. Tällä vaalikaudella – siis kolmessa vuodessa – velkamäärä on kasvanut yli 30 miljardia euroa. Vastaavaan on pystytty vain 1990-luvun alun suuressa lamassa. Vuosien 1990-1995 aikana velkamäärä kasvoi noin 50 miljardia euroa. Pahoin pelkään, että tuo ennätys rikotaan nyt.

Velka on kuin laastari, joka laitetaan kipeän paikan päälle.

Suomen valtionvelka oli vuodenvaihteessa noin 66 prosenttia bruttokansantuotteesta. Aika vähän lohduttaa se, että luku on EU-maiden puolivälissä. Keskiarvoa nostavat voimakkaasti ylös Kreikan, Italian, Portugalin ja Espanjan kaltaiset Välimeren valtiot, joiden velkasuhde on huidellut pitkään yli 100 prosentissa. Lähinaapureihin verrattuna Suomi on alisuoriutuja. Esimerkiksi Ruotsissa velkasuhde on alle 40 ja Virossa alle 20 prosenttia.

Kuvaavaa on, että valtio joutuu ottamaan vuosittain yli miljardin velkaa pelkästään selvitäkseen nykyisten lainojen koroista. Loput ovat syömävelkaa. Ja toki, onhan nyt varauduttava rahoittamaan myös holtittomasti pulskistuvat hyvinvointialueet.

Mitenkähän pankinjohtaja suhtautuisi, jos yksityishenkilö yrittäisi samaa?

– Saisinko lainaa kun on nälkä ja kylmä?

– No mitenkäs arvelit maksaa lainan takaisin?

– Sovitaanko niin että maksan vain korot? Ai niin, ja niihin korkoihin tarvitsisi sitten lainaa myös!

Eipä taitaisi rahaa herua. Yritykset puolestaan tietävät, että jos veloista ei selviä, edessä on konkurssi.

Hallituksen toimia voi halutessaan puolustaa sillä, että onhan tässä ollut kaikenlaista: kulkutautia, sotaa, inflaatiota ja energiakriisiä. Niin onkin. Vaan jos ympäristö puristaa, silloin pitää sopeutua. Ei kaikkia ongelmia ratkota velaksi.

Jos kotitaloudessa talous niiaa, silloin säästetään. Tiukan paikan tullen myydään vene, mökki, auto tai jopa oma koti. Nälän hetkellä mennään leipäjonoon. Yrityksissä on sama homma. Ei niissäkään tappioita kuitata velalla. Vaan mitä tekee maan hallitus? Se on kuin Titanicin kannella seisova musikantti, joka kääntää katseensa jäävuoresta viuluunsa: "Soitetaas vielä, vettä on vasta polviin asti!"