Lukijalta | Tosi elämää vanhuudessakin – kirjoitus yhden seniorin elämästä

Mediassa kerrottiin (HS 20.6.), että monilla nuorilla ei ole käsitystä, millaista on vanhusten elämä.

Minäpä kerron yhden seniorin elämästä. Minusta.

Kun uusi päivä raottaa silmiään, hihkun riemusta, että minä ja ukkokulta olemme vielä hengissä!

Heti aamusta sukellan kerrostalomme uima-altaaseen, jos se vaan on mahdollista. Veden lämpö ja turkoosiväri saa minut kuvittelemaan itseni pienelle Välimeren saarelle. Kaukana kavala maailma.

Vedessä pystyn kävelemään, jopa juoksemaan, mikä kuivalla maalla on vaikeampaa nivelrikon vuoksi.

Sitten mustaa kahvia, toinen kupillinen tälle aamulle.

Ennen kuin alan nettikirjoittelun, selaan huolella päivän lehden. Mikä nautinto onkaan, kun pystyn vielä lukemaan ja saan rapistella uunituoretta päivän lehteä!

Peiliin katsoessa menee jokunen hetki, ennen kuin tajuan, että tuo nainen tuossa ryppyineen olen minä.

Jos aurinko paistaa, niin myöhemmin hetkeksi pienen pienelle pihatilkullemme ihailemaan kesän väriloistoa.

Iltapäivällä on tiedossa Tarinapiiri. Aiheita on loputtomiin, kun kaikkien osallistujien ikä on jo 70 vuoden paremmalla puolella.

Meillä kullakin on ollut elämässämme murheita ja vastoinkäymisiä, mutta juttupiirimme tarkoitus on kuitenkin, että lähinnä muistelemme ilon ja onnen hetkiä elämässämme.

Positiiviset asiat voimaannuttavat. Positiivinen asenne elämään pidentää kuulemma myös ikää.

Jos oikein hyvä tuuri käy, pääsen vielä tänään käymään kaupassa taksilla. Omaa autoa ei meillä enää ole.

Kauppalistaa olemme mieheni kanssa suunnitelleet tarkkaan, mutta tässä iässä on jo lupa ostaa ylimääräinen mieliherkku. Vaikka kaksi!

Parasta tässä seniori-iässä on oma vapaus ja oman tilan salliminen myös toisellekin. Saamme tehdä, mistä tykkäämme. Ilman kiirettä.

En millään miellä itseäni vanhaksi, vaikka keho jo jarruttelee tekemisiä ja askel on paljonkin hidastunut. Haluan vielä haastaa itseni uusiin kokeiluihin.

Olen huomannut: kun laittaa alitajuntaan tärkeän päämäärän, niin se toteutuukin.

Minulle on usein käynyt näin.

Tällä hetkellä olen kirjoitellut elämääni pakinoiksi ja toivonut, että saisin niitä yleisölle joskus esittää. Nyt tämäkin toive on toteutumassa.

Meidän tulisi päästä joskus edes hetkeksi pois omalta mukavuusalueeltamme ja kokea uutta ja jännittävää. Silloin vanhuuden vaivatkin tuntuvat vähenevän, eivätkä ne saa niin suurta roolia elämässämme.

Peiliin katsoessa menee jokunen hetki, ennen kuin tajuan, että tuo nainen tuossa ryppyineen olen minä.

Mutta hymy, se taitaa olla sama kuin nuorenakin. Lämmin ja avoin. Juuri sellainen kuin olen ihmisenä halunnut olla elämäni ajan.

Kirjoittaja on lahtelainen eläkkeellä oleva opettaja.