Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Missä ja millainen on oma lähimetsikkösi? Kerro meille lähimetsikkösi merkityksestä

Millamari Uotilan kolumni Ihmisen apua ei tarvita kaikkialla kaiken aikaa

Pieni rusakonpoika ja kissa tekivät tuttavuutta orapihlaja-aidan katveessa ystäväni kotipihalla. Rusakonpoikanen vaikutti olevan alakynnessä. Oli alkukesä, ja poikanen vielä pikkuruinen.

Pihan ihmisasukkaan teki mieli mennä väliin ja laittaa kissan kukkoilulle piste, mutta vaakakuppi kuitenkin kallistui erotuomarista puolueettomaksi tarkkailijaksi.

Kohtaamista kun saattoi pitää luonnon kiertokulkuna, johon ihmisen ei pitäisi puuttua ilman painavaa syytä. Toisaalta pihaan tupsahtanut kissa ei kuulu luontoon, eikä sen pitäisi vaeltaa vapaana varsinkaan pesimäaikaan.

Pienen pohdiskelun aikana tilanne ehti laueta, sillä rusakko kaivoi nyrkkeilyhanskat esiin. Se huitoi käpälillään kissan loitommalle ja sai ehkä hyvää elämänkokemusta tulevien päivien varalle.

Rehottava ruohikko ei kerro kunnossapidon huolimattomuudesta vaan biodiversiteetin tukemisesta – katso kartasta miten ja missä Lahden viheralueita hoidetaan

Alkukesä on luonnossa vilkasta aikaa, kun poikaset lähtevät liikkeelle. Myös kaupungissa vastaan tulee monennäköistä jälkikasvua, tukka pystyssä puusta pudonneita rastaita ja uteliaina joka paikkaan juoksevia oravanpoikasia.

Kaupungin asfalttipihoille ilmaantuneet poikaset saattavat näyttää pulaan joutuneilta. Pörröinen eläin herättää suurta sympatiaa ja auttamisenhalua, mutta ihmisen apua se ei välttämättä tarvitse. Usein on parempi väistää ja jättää rauhaan kuin tyydyttää omaa auttamisenhalua.

Luonto on villi, myös kaupungissa.

Kauempaa tarkkailemalla saattaa selvitä, onko eläin sairas tai loukkaantunut. Jos on, silloin on velvollisuus auttaa.

Ammattilaiset ovat parhaita auttajia, joten ensimmäiseksi kannattaa kysyä neuvoa paikalliselta eläinsuojeluneuvojalta.

Kaupunki voi tuntua karulta ympäristöltä, sillä se on perusteellisesti ihmisen muokkaama. Ihminen sanelee pelisäännöt, joihin muut luontokappaleet joutuvat sopeutumaan.

Näissä oloissa on vaikeampi rajata, mikä on luonnon kiertokulkuun puuttumista ja mikä ei. Ihminenhän on jo puuttunut ihan kaikkeen.

Alkukesän viikkoina sosiaalisen median ryhmissä törmää monta kertaa keskusteluihin, joissa surkutellaan orvolta näyttäviä rusakoita. Myös pelastuslaitokset saavat soittoja yksin kyhjöttävistä poikasista.

Yksinäinen poikanen on kuitenkin harvoin emonsa hylkäämä, eikä sitä tarvitse pelastaa.

Loukkaantuneita eläimiä taas hoitavat ammattilaiset, eivätkä hekään saa kaikkia eläimiä kuntoon ja takaisin luontoon, vaikka täydellisessä maailmassa niin tietenkin olisi.

Luonto ei kuitenkaan ole täydellinen, eikä avuton tai armoton. Luonto on villi, myös kaupungissa.

Joskus tuntuu, että lähiluontoa ei osata nähdä ”oikeana luontona”. Ajatellaan, että villi luonto on jossakin kaukana kansallispuistoissa tai erämaassa. Luonto on kuin kansallismaisema, jonne mennään – ei jotakin, joka on kaikkialla ympärillä.

Jos luonto on ulkoistettu jonnekin muualle, ei ole ihme, että eläimen näkeminen kaupunkiympäristössä tuntuu poikkeustilanteelta.

Lähiluonto tulee yhtäkkiä näkyväksi, kun se hyppii kotipihan kiveyksellä tai putoaa puusta ruusupenkkiin.

On tietysti hyvä asia, että eläinten kohtalo kiinnostaa ja herättää huolta. Ei kuitenkaan ole sydämetöntä seurata sivusta ja puuttua vasta, kun oikeasti tarvitsee.

Tarkkailijan rooli ei ole yhtä kiitollinen ja liikuttava kuin hoivaajan tai pelastajan rooli, mutta joskus rauhan antaminen on suurin pelastus.

Mitä tehdä, jos rusakonpoikanen näyttää hylätyltä, kesä on todella helteinen eläimelle tai linnunpesä on pudonnut puusta? Lue eläinsuojeluneuvoja Sallamaari Simpasen neuvot yleisimpiin tilanteisiin