Kalle Veirron kolumni Kesä, jonka taas kerran kadotin

Onpa aika juossut, kohta on juhannus. Havahduin asiaan raapaistessani aamukiireessä jääkaapista jugurttipurkin, jonka parasta ennen -päiväys oli 24.6.

Alkukesä on haihtunut perustason tohinaan, eikä ole tarjonnut mitään sellaista, josta uneksittiin kevättalven tuppuraisina kuukausina. Sitten kesällä, sitten tehdään ja mennään ja ollaan vaan ja öllötellään. Nautitaan, liikutaan luonnossa, treenataan käden koukistajaa helleterassilla ystävien kanssa henkevästi keskustellen.

Juu ei, ei ole talviyön unelmia keretty todeksi elää. Sen sijaan on kirjoiteltu ja harrasteltu, maalattu huvimaja, korjattu ruohonleikkuri ja ulkoraput. Seuraavaksi pitäisi sutia sokkeliin väriä ja kohentaa parvekkeita. Kellarikerroksen siivous on käynnissä ja jatkuu syksyyn saakka.

Kavereiden kanssa on toki viestitelty pyöräretkistä sun muusta. Jussin kera piti kiertämän Vesijärvi heti vuoden 2012 perään. Ei vaan ole osunut aikataulut ja säät kohdilleen. Ei myöskään Esan ja Ilkan kanssa perinteisen Tour de Hollolan hoitoon.

Saan syyttää tilanteesta vain itseäni. Olen tehnyt huonon ammatinvalinnan ja työtapani on väärä sekä koti- että kirjoitustöissä. Kirjoitan aina ja joka päivä, kesät talvet kaksi kolme tuntia päivässä. Siinä ajassa hoituvat myös sähköpostit, laskutukset ynnä muu yhteydenpito.

Työskentelyni perustuu lypsämiseen ja herutteluun. Purot ovat pieniä, mutta sitkeitä, ja ne juoksevat joka päivä eivätkä tunne lomaa tai pyhiä. Katkollehan tästä pitäisi päästä. Voi tosin olla, että siinä samalla kuivahtaisi koko luovuuden lähde eikä heräisi pulputtamaan enää koskaan.

Miten kävikään nobelistimme F. E. Sillanpään. Niin korkealle lensi hän, että poltti kääminsä ja päänsä, ja mielisairaalan hellästä huolenpidosta palasi Taata, holhouksenalainen. Poika eli elämäänsä -muistelo oli ainoa markkinoille pulpahtanut uutuus, sekin pääosin vanhaan pohjaava.

Sillanpää oli osallisena 1942 Kammion mielisairaalassa Helsingissä sattuneessa hienossa kirjailijakohtaamisessa, toisena osapuolena Mika Waltari. Pitkästynyt Sillanpää juoksi alvariinsa Waltarin huoneessa huulta heittämässä:

"Tiedätkös minkä takia minä olen täällä. No sen takia, kun minä sain sen pirun Noobelin. Ja sinä olet täällä sen takia, että sinä et sitä koskaan saakaan!" Säyseä Waltari vastasi: "Veli hyvä, viitsitkö sulkea sen oven."

Kummankin kalloterveys oli hapertunut viinan juonnissa. Waltari nousi vielä jaloilleen ja työterään ja kirjoitti muun muassa Sinuhen ja Palmut.

En ole niin posketon rehentelijä, että vertaisin itseäni mestareihin. Rehentelijä olen. Olen tuolloin tällöin Hiidenkiven baariin saapuessani kailottanut ovelta, hotelli Tammeriin saapuvaa Sillanpäätä mukaillen: ”Mahtaako paikalla olla muita kaksinkertaisia Suomen mestareita, joilla on kirjallisuuden valtionpalkinto?” Ei ole ollut.

Päiviä on onneksi jäljellä, ja voin löytää kesän, jonka kerran kadotin. Jos vielä sen sokkelin maalaan, niin mennään heinäkuu pelkällä perussiivouksella ja ruohonleikkurin päristelyllä.

Niin, ja yksi nuortenkirja on myös viimeisteltävä, mutta siihen saa ”luovuus” jäädä. Luovuus=paljon melua tyhmästä. Luovuus=työtä. Moi, mansikat! Täältä tullaan jäätelö! Molskista Mytäjäinen!

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä arkisin ja viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut