Chiméne Bavardin kolumni Jos ette tottele, kutsun Supernannyn kotiimme

Pari viikkoa sitten, sateisena ja koleana sunnuntaina, meillä käytiin jälleen yksi jankuttava äiti-lapsi-keskustelu. Yhdeksänvuotias kuopus olisi halunnut mennä kaverinsa kanssa uimaan, vaikka me muut olimme ulkona sadetakeissa ja pipot päässä. Lapsi ja kaveri eivät millään meinanneet hyväksyä kielteistä vastausta, vaan inttivät ja vaativat perusteluita raivostuttavan kauan.

Koska paikalla oli perheen ulkopuolinen lapsi, en korottanut ääntäni tai vajonnut lasten kinaamistasolle. Niin käy kuitenkin valitettavan usein, kun itse on väsynyt ja tuntuu, että sama vääntö on käyty aiheesta jo kymmeniä kertoja. Silloin mieleen hiipii kysymys: miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Onneksi he juhlivat edes vähän, viimeisenä päivänä

Lapsiperhearjen ei-niin-hohdokkaisiin hetkiin saa vertaistukea työpaikkaruokalan lounaspöydässä. Vaikka lapset ovat suuren osan ajasta ihania ja opettavaisia, on helpottavaa kuulla, että muillakin riidellään ruutuajasta, saadaan häiriömerkintöjä koulussa ja kiihdytään silmien pyörittelystä.

Kavereiden kanssa puhaltelun lisäksi vanhemmuuden myrskyihin on tarjolla kymmenittäin asiantuntijoiden kirjoja. Osa niistä on kirjoitettu asiallisesti ja esimerkiksi psykologiaan perustuen. Lukulistallani on ollut muun muassa Jari Sinkkosen Onnellinen lapsi, joka avasi silmiä moneen arkiseen asiaan lohdullisella otteella. Sinkkosen mukaan vanhemmuutta ei tarvitse suorittaa. Tärkeintä on, ettei lapsi koe tulevansa hylätyksi, vaikka oltaisiin eri mieltä tai ei koko ajan oltaisi yhdessä.

Viime vuosina markkinoille on tullut myös läjäpäin humoristisia oppaita, joista villein taitaa olla Pasa & Atpo nimimerkkien takaa tehty Eniten v..uttaa lapset. Siinä luetellaan perhe-elämän synkkiä piirteitä inhottavan tunnistettavasti pilke silmäkulmassa. Kuka meistä alakoululaisten vanhemmista ei esimerkiksi myönnä manaavansa kirjassa mainittua lasten jatkuvaa harrastuksiin kuskaamista vaikka ”lapsesi olisivat onnellisempia, jos saisivat olla edes joku ilta rauhassa?” Niinpä.

Mieleen hiipii kysymys: miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Omalla yöpöydälläni on jo pitkään ollut tv:stä tutun Pia Penttalan Suomen Supernanny -kirja. Välillä hermostuvana äitinä tunnustan hankkineeni kirjan lähes puhtaasti osana uhkailutaktiikkaa. Lapsemme innostuivat viime vuonna katsomaan televisiosta Supernanny-sarjaa, jossa Penttala käy ratkomassa perheiden kiperiä ongelmia. Jostain syystä ohjelma kolahti kotisohvalla. Joskus he ehkä tunnistivat televisiossa omia toimintatapojaan ja minä nyökyttelin vieressä. Lastemme mielestä olisi kamalaa päätyä ohjelmaan, koska silloin koko maailma näkisi miten meillä käyttäydytään.

Kerran kesken pitkään jatkunutta lasten välistä riitaa sanoin, että en keksi enää itse keinoja vaan pyydän Supernannyn meille kameroiden kanssa kylään. Etsin muka netistä Penttalan puhelinnumeroa ja lisätehosteeksi hankin kirjan, jonka laitoin näkyvälle paikalle. Uhkaus pelästytti hetkeksi.

Kirjasta jäi käteen onneksi muutakin. Ainakin muistutus siitä, että aikuisen kuuluu määrätä monia lasten asioita. Jämäkkä vanhempi on turvallinen ja välittävä. Eikä päästä lasta aina uimaan.

Monet karikot voisi välttää, jos osaisi vähentää kiirettä ja opettaisi lapsiakin olemaan tekemättä mitään. Se vaatisi kaikkien älylaitteiden piilottamista. Allekirjoitan myös Penttalan ajatuksen siitä, että lapsistaan pitää olla ylpeä. Minä ainakin jaksan kertoa kaikille lasteni tekemisistä, koska he ovat maailman parhaita ja hauskimpia tyyppejä.

Tämän takia et saa tyytyä ensimmäiseen vastaukseen, kun kysyt nuorelta, miten menee

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä arkisin ja viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut