Jähmetyin tuijottamaan uutistoimisto AFP:n välittämiä kuvia sodasta Ukrainassa. Yhdessä kuvassa on keski-ikäinen nainen. Naisen olkapäähän nojaa nuori tyttö, ehkä 13-vuotias. He ovat pakolaisina teltassa, takit päällä ja pipot päässä. Kumpikaan heistä ei katso suoraan kameraan. Sivuille suunnatuissa katseissa ei ole mitään mistä saisi kiinni.
Toisessa kuvassa sotilas istuu tuolissa keskellä autotallin pysäköintiruutua. Hän on ehkä 19-vuotias. Maan alla nuoret ukrainalaissotilaat ovat valmistelemassa lähtöä rintamalle. Tuolissa istuva nuori mies tuijottaa lattialle alaviistoon, eikä hänenkään katseestaan saa kiinni. Se on tyhjä.
Kolmannessa kuvassa tienpientareella makaa sotilaan ruumis. Ruumis on peitelty vain puoliksi, kasvoja ei näy. Hänen raitapaidastaan ja hennosta vartalostaan voi päätellä, että kyseessä on vielä poikanen. Hän ei ehkä tiennyt joutuvansa sotaan, hänen äitinsä ei ehkä tiedä pojan kuolleen.
Suljen kuvat, mutta palaan niihin uudelleen ja uudelleen. Kuvat eivät jätä rauhaan, sota kiteytyy niihin. Sodan kasvot, elämä ja kuolema eivät kuvissa kuulu tankeille, ohjuksille tai konetuliaiselle vaan ihmisille.
Eilen muuan Maria olisi täyttänyt 97 vuotta. Hän oli 14-vuotias, kun joutui marraskuussa 1939 lähtemään omalle evakkomatkalleen kotoaan Karjalasta Miinalan kylästä. Maria kertoi, miten sotilaat olivat koputtaneet oveen ja kehottaneet asukkaita jättämään kotinsa välittömästi. Alkoi talvisota, jota nuoren oli vaikea käsittää.
Marian matka evakossa oli kivinen, mutta toive kotiinpääsystä kyti vahvana. Toive ei kuitenkaan koskaan käynyt toteen. Menetetty koti pysyi Marian mielessä hänen koko elämänsä ajan sen loppuun asti.
Evakkotaipaleella Maria muuttui. Myöhemmin hänen nimensä ja uskontokuntansa vaihtui ja vahva murre oli jo aikoja sitten muuttunut yleiskieleksi. Maria ei vahingossakaan käyttänyt äidinkielenä oppimaansa karjalan kieltä enää koskaan.
Mariasta ei ole sodanaikaisia valokuvia, mutta veikkaan hänenkin katseensa olleen pelokkaan ja tyhjän. Mitä muutakaan se olisi voinut olla?
Sodan kasvot, elämä ja kuolema eivät kuvissa kuulu tankeille, ohjuksille tai konetuliaiselle vaan ihmisille.
Maria oli yksi puolesta miljoonasta ihmisestä, jotka asutettiin Helsinkiin, Lahteen, muihin kaupunkeihin ja maaseudulle. Vastaanotto ei kaikkialla ollut lämmin.
Maria muisteli Karjalaa, sen kesiä, kotiaan, uimareissujaan, hevosia, mutta syvemmälle hän ei koskaan muistoissaan mennyt. Muistot olivat kipeitä ja joskus Maria itki. Sota-ajasta Maria kuitenkin selvisi hengissä.
Olen hiljaa huojentunut siitä, että Maria ei ole enää näkemässä tämän päivän kauhuja.
Tätä kirjoittaessa miljoonat ihmiset ovat Ukrainassa lähteneet sotaa pakoon. Naiset ja lapset lähtevät, miehet jäävät puolustamaan kotimaataan. Perheet hajoavat.
Sadattuhannet ovat loukussa piiloissaan, pakenemaan ei pääse eikä edes uskalla lähteä. Siviiliuhrien määrä kasvaa koko ajan.
Piiloissa ja pakomatkalla on tuhansia Marian kaltaisia nuoria tyttöjä, joiden elämä ei ole enää koskaan entisellään.
Historia kirjoittaa itseään julmalla tavalla uudelleen vaihtaen vain nimiä ja paikkoja tarinassaan.