Millamari Uotilan Esalainen Valokuvan silta vie teidän luo, jotka jo lähditte

Muutama viikko sitten selasimme isäni ja veljieni kanssa vanhoja valokuvia asunnossa, joka oli yhtäkkiä muuttunut aivan hiljaiseksi: Mummu ei ollut siellä enää.

Ja silti hän oli kaikkialla. Ikkunalaudalla olevissa kukkasissa, tutussa hartiahuivissa, pitkin Suomea vuosien varrella kerätyissä kukkopilleissä – ja tietenkin valokuvissa.

Monet mummun albumeissa olevat kuvat muistan lapsuudesta. Tykkäsin katsella kuvia ja kuunnella, mitä mummu niistä kertoi.

Samoja kuvia käymme nyt läpi tammikuisena iltapäivänä mummun asunnon olohuoneessa. Muistot tulvivat pintaan, ja olo on sekoitus surua, haikeutta ja kiitollisuutta, kyyneliä ja naurun tyrskähdyksiä.

Ei voi sanoa, että kuviin mahtuisi koko elämä, mutta monenlaista kuitenkin. Kansiot saavat miettimään, millaisia asioita päätämme kuvata ja mitä jää kokonaan näyttämättä.

Monissa perheissä vanhat valokuva-albumit ovat täynnä kuvia juhlista. Niin myös isovanhempieni kansiot. Häissä, rippijuhlissa ja syntymäpäivillä otetuista kuvista näkee, miten ihmiset, kodit ja muoti muuttuvat.

Kuvia selatessa huomaan nopeasti, että juhlaa kiinnostavampaa on kuitenkin tavallinen elämä – niin hassulta kuin se kuulostaakin. Eihän elämä lopulta koskaan ole tavallista, mutta kuvakansioiden maailmassa elämä on juhlia ja matkoja ja pienen siivun verran jotakin sellaista, jota voi kutsua vaikkapa arjeksi.

Niissä kuvissa mummuni pelaa bocciaa ja kastelee kukkia parvekkeella. Pappa pesee autoa ilman paitaa tai polttelee piippua tiskipöydän kulmalla istuen.

Muutamissa kuvissa arki ja juhla sekoittuvat: mummu ja pappa tanssivat keittiössä.

Sydän on pakahtua.

Kun katson puhelimestani, millaisia kuvia olen ottanut vuoden aikana, huomaan, että kuvia on vähänlaisesti. Joukossa on paljon käsityöohjeiden ja ruokareseptien ruutukaappauksia, jonkin verran luontonäppäisyjä ja vähän ihmisiä. Sellaista on ollut korona-aika.

Kesäkuvissa on selvästi enemmän elämänmakua. Puoliso grillaa uimarannalla, kummilapsi kelluttelee uimalelun kanssa.

Kotona olen ollut paljon, mutta sitä en ole kokenut kuvaamisen tai varsinkaan paperikuvan teettämisen arvoiseksi. Vaikka pitäisi.

Isovanhempien kuvia selatessa tuntuu onnekkaalta, että he ovat kuvanneet ja heitä on kuvattu. Kansiot ovat yhdenlainen muistipankki. Kuvat säilyttävät mutta laittavat myös miettimään, kuka minä olen.

Yhdessä mustavalkoisessa otoksessa mummu on suunnilleen minun ikäiseni. Sylissään hän pitää vauvaa, minun isääni. Kuvaa katsoessa erikoinen tunne humahtaa ylitseni. Tässä on sukupolvien ketju, johon minäkin kuulun.

Samalla yksi aikakausi on tullut päätökseen. Mummun ja papan tarina päättyy tähän. Voin kasata valokuvista heidän elämänkaartansa, mutta kysymysten edessä kuvat vaikenevat. Mummu ei ole enää selittämässä, mitä missäkin kuvassa tapahtuu.

Tosin joskus riittää, että vain katsoo. Kun kaksi ihmistä tanssii keittiössä käsikkäin, toisiaan silmiin katsellen, sanoja ei tarvita.