Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Mikä on sähkön tuntihinta nyt? Seuraa tästä

Simu Perälän Esalainen Kiitän onneani siitä, etten tiedä miltä sota tuntuu

Tämä teksti on mennyt uusiksi niin monta kertaa, ettei punaisesta langasta taida enää olla jäljellä kuin repaleisia hapsuja. Keskittymiskyky on kadonnut ja sanat takkuavat, tuntuvat aiempaa turhemmilta.

Ajatusten harhauttaminen pois Euroopassa käytävästä sodasta on ollut viime päivinä hankalaa ja tiedän, etten ole ainut. Olen koettanut muistuttaa itseäni siitä, että on inhimillistä olla peloissaan ja ahdistunut.

Lähipiirissäni pelkoa ja ahdistusta on käsitelty hyvin erilaisin tavoin. Yksi ilmoittautui vapaaehtoiselle maanpuolustuskurssille. Toinen välttelee uutisten lukemista. Kolmas lukee kaiken, mitä saatavilla on.

Oma strategiani on seurata maailman tapahtumia tiiviisti vain työajalla. Työtuntien tullessa täyteen en anna aikaani uutissivustoille. Lisäksi yritän tehdä sen, mitä voin.

Lahjoittamani eurot eivät lopeta sotaa, tiedän sen. Yritän pitää mielessä, että sodan lopettamiseen kykeneviä ihmisiä on maailmassa luultavasti vain kourallinen. Minä en ole yksi heistä.

Illalla saatan vielä kerran vilkaista, onko mitään käänteentekevää tapahtunut. Sen enempää en doomscrollaa eli selaa jatkuvalla syötöllä surua, pelkoa ja ahdistusta aiheuttavia uutisia.

Se ei hyödytä minua, eikä se hyödytä Ukrainaa tai sen kansaa.

Vapaa-ajallani yritän viedä ajatukset muualle. Katson jääkiekkoa. Luen. Teen yhden tähden sudokuja. Toteutan lapsuudenhaaveitani.

Hirvittävän maailmantilanteen lomassa tein yhdestä unelmastani totta, kun kävin katsomassa mäkihyppyä Salpausselän kisoissa. (Tämä jos mikä paljastaa, etten ole syntyperäinen lahtelainen.)

Se on ollut unelmani 2000-luvun taitteesta lähtien, kun katsoin kisoja säännöllisesti isovanhempieni kanssa.

Molemmat ovat jo edesmenneet, mutta selostaja Matti Hannulan ääni vie minut yhä vaarini olohuoneeseen, jossa yhdessä jännitimme, viekö Adam Malysz tai Simon Ammann taas voiton suomalaisten nenien edestä.

Haaveeni toteutui, joskin synkissä tunnelmissa.

Järkyttävät tapahtumat Euroopassa ovat kuitenkin tuoneet esiin solidaarisuuden ihmisten välillä. Tunsin sen Salppurissakin.

Viikonloppuna yhteen torin lumikasoista oli pystytetty pienenpieni Ukrainan lippu. Vieressä oli kynttilöitä. Vapaudenkadulla kerrostaloasunnon ikkunassa näkyi pieni sinikeltainen lippu.

Salppurin kisojen päätöskilpailun jälkeen puolalainen mäkihyppääjä Kamil Stoch puhui Ylen haastattelussa siitä, kuinka sota tulisi lopettaa ja kamppailua käydä ainoastaan urheilussa. Stochin suksissa luki ”stop war, better fight in sport”.

Elämä täällä, 1 500 kilometrin päässä Kiovasta jatkuu melkein niin kuin ennenkin.

Uskallan silti väittää, että jokin meissä kaikissa on liikahtanut vähän eri asentoon torstain 24. helmikuuta jälkeen.

Olen ikäluokkaa, joka on etääntynyt sodasta. Olen saanut olla näkemättä sodan tuhoja läheisissäni ja omassa arjessani.

En tiedä, ketä siitä kiittäisin, mutta tahtoisin kiittää kuitenkin. Ehkä onneani.

Kiitos, etten tiedä, miltä sota tuntuu, näyttää tai kuulostaa.